Valopatsaalla vaivuin ihailemaan hänen vartaloansa. Sen entinen ryhdikkyys ilahdutti minua, ja samalla tunsin sisimmässäni tyytymättömyyden pistoksen. Raskain mielin astuin esiin nimeäni huudettaessa, ja kun siitä jälleen pääsin, heitin epävarman silmäyksen louhokseen, joka oli ollut suuren onneni puitteina.
Tarvittiinko minua siellä enää? Shi-Kai oli ollut vihamieheni; hänet olin kukistanut. La-Li oli ollut rakkaimpani, häntä olin suojannut. Edellinen oli viimeksi eilen pasuunavalosta ryömittyään minusta piittaamatta kulkenut ohitseni; eikö jälkimäinen huomenna samalla tavalla sivuuttaisi —
Minä värisin. Olinko tullut tänne vain ruhjomaan ja parantamaan, iskemään maahan ja maasta nostamaan! Enkö sitten ollut —? Sitähän olin kuvitellut, määrääjän osaa tavoitellut.
Ja nyt se ei enää maistunut.
Minä värisin jälleen. Todellisuus oli todellisuus. Mutta se oli toisessa hahmossa. Sen olemiselle oli ilmennyt ehto. Ja se ehto oli — La-Li.
Olin kävellyt La-Lin louhokseen.
Sitähän olin odottanut, ja kuitenkin se teki repivän vaikutuksen: La-Lin kädet olivat alkaneet ahertaa.
Minä näin, että hänen katseensa välähti puoleeni, ja tunsin, että hänen sielussansa jotakin liikkui.
— Louhos on antava, sanoin väkinäisesti. — Sinä et tarvitse apuani, La-Li.
— En, Lao-Koo, tuli vitkastellen. — Mutta louhos on suuri; siinä on tilaa myöskin sinulle.