— Joko taas? naurahdin kärsimättömänä. Mutta La-Li ei nauranut.
— Vanha Mata-Rea siitä kertoi. Hänen tyttärensä Kea-Sin haltija oli puhunut siitä Shi-Kain kanssa. Heitä on yhdeksän miestä, ja he aikovat yllättää sinut louhinpuikoilla.
— La-Li, keskeytin, — kun vain tiedän Shi-Kain olevan jalkeilla, en aio kulkea aistit nukuksissa. Olen jo oppinut nukkumaankin hermot vireillä.
— Sinä et nuku lainkaan, Lao-Koo. Ja kuitenkin valvoisin sinun nukkuessasi. Milloin saankaan aloittaa velkani maksamisen?
Hänen äänessään oli lempeää moitetta, ja se minua miellytti.
— La-Li, sanoin, — kenties jo piankin tulen tarvitsemaan apuasi. Sinä tiedät, että olen säästänyt metallia. No niin, työskentele tuolla lähempänä aukkoa ja ilmaise minulle, jos joku tulee. Aion kaivaa aarteeni perimmäisen sopukan seinään.
— Seinä on kova; enkö saa auttaa sinua?
— Et, La-Li. Olet suuremmaksi hyödyksi aukon suulla.
— Mutta — jos seinä sortuu —
Hänen äänensä helinä lämmitti sydäntäni.