Se oli totta. Kun valitusten yltyessä seurasin vanhan oppaani jäljestä monimutkaisen louhossikermän sisustaan, teki hänen muutama kädenliikkeensä suorastaan ihmeitä: silmieni eteen lumoutui valomeri, jossa karkeamöhkäleinen metalli paistoi kuin auringon hohde kasteisen töyrään harjalla.
— Louhos on tyhjä, sanoi Ka-Hara peittäen sopen soralla. — Tänne ei tulla enää. Jollei louhintavalvojan päähän pälkähtäsi täyttää louhos kokonaan.
— Ja jos pälkähtäisi —?
— Tai-Tan-Li on liian laiska sitä tehdäkseen. Hän on käynyt täällä alhaalla viimeksi kolme kierrosta sitten. Pysyttelee mieluummin ylemmillä kerrostumilla jossa hengitys on huokeampaa. Hänen edeltäjänsä, Tai-Ja-Kan, sulatteli alinomaa takaseiniä koviksi ja täytteli tarpeettomia syvänteitä; mutta hän saikin surmansa vieremässä.
Paluumatkalla emme puhuneet sanaakaan. Vasta louhoksen edustalla Ka-Hara pidätti minut tuokioksi.
— Lao-Koo, kuiskasi hän, — sinun silmissäsi ei ole sama kiille kuin muiden. Luulin sinun tietävän, mitä metallilla tekisimme.
Minun sisässäni kumpuili. Sama ajatus riehui aivoissani nyt entistä rajumpana. Peläten puhuvani liikaa jätin vanhuksen vastausta vaille ja kiiruhdin louhokseni yksinäisyyteen. —
Viimeisen lepohetken kuluessa minun päätökseni oli kehittynyt toiminta-asteelle. Kärsimättömästi odottelin La-Lin heräämistä ja laskupasuunan töräystä. Eikä edes lepäävän La-Lin jumalaisen hurmaava ruumiinasento kyennyt tällä hetkellä ajatuksiani sanottavasti samentamaan.
Valopatsaalta kiusallisen pitkän odotuksen jälkeen vihdoin palattuamme annoin La-Lin aloittaa työnsä ja rupesin itse valikoimaan rouhintapuikkoja.
— Lao-Koo, sanoi hän, kun puikko kädessä tulin hänen luokseen, — Shi-Kai tahtoo sinulle pahaa.