Minä kiersin ja kampesin varresta. Viimein se irtosi. Ja siinä silmänräpäyksessä korvaani osui kaukainen viheltävä ääni.
Oliko se pasuuna! Kuuluiko se kenties vain ininänä tänne? Ei, sehän törähti lyhyeen, ja tämä ei ottanut lainkaan vaietakseen.
Jokin hipaisi hikistä päälakeani. Se oli henkäys, viiltävä veto! Kuumeisella kiireellä käteni haparoivat seinää, sormeni hipoivat louhinpuikon lukuisia jälkiä. Siinähän se oli, viheltävä reikä —! Kasvoni työntyivät sen tasalle. Suuri Kaikkeus! Silmääni vihmaisi ilkeä ilman veto. Tuolla takana oli onkalo, louhos — mikä lie —
Ja siinä tuokiossa väsähti kiihtymykseni. Sehän olikin kenties sama louhos, jossa Ka-Haran metalliaarre oli; kaartuihan se peräpohjukallaan tännepäin.
Mutta tuo vinha vihellys —!
Vielä leimahtaneen kiihtymykseni masensi kumea mylvinä. Se oli ruokailupasuuna. Ja tuota ainoaa ajatellen luikersin nopeasti tunnelistani ja sovitin kansilaatan sen aukolle. Terävä vihellys muuttui äkkiä tukahtuneeksi pihinäksi.
— Lao-Koo! kuiski hätääntynyt ääni vastaani pimeässä, — Lao-Koo!
— Minä tulen, läähätin sorakasaa kohti hapuillen.
Sen juurella tapasin käteeni La-Lin käsivarren. Tunsin sen vapisevan. Sanaakaan sanomatta likistin hänet rintaani vasten ja riensin eteenpäin.
— Lao-Koo! sai hän äännetyksi, kun jo olimme louhoksen aukolla, ja hänen povensa pyrki irtautumaan sylistäni.