Mistä se lieneekin tänä selittämättömien tuskien hetkenä mieleeni juolahtanut.
Kuvittelin olevani ahtaassa tynnyrissä, joka uhkasi tukehduttaa minut tiiviydellään ja puristaa jäseneni kokoon kireillä vanteillaan. Tuon tuostakin olin näkevinäni valoa jostakin vähäisestä raosta ja saavinani lyhyen henkäisyn ilmaa keuhkoihini. Mutta koko ajan korvissani sähisi ja suhisi, rätisi ja ruski vallan kauheasti, kunnes aika-ajoin äänet äkkiä katkesivat ja yksitoikkoinen vinkuna sai hetkellisen ylivallan — sanon hetkellisen, sillä jo seuraavassa silmänräpäyksessä ruskina ja sihinä jälleen aloitti helvetillisen sinfoniansa.
Tuntui kuin olisi rajuilmalla pitänyt puhelimen kuulotorvea korvallaan.
Minä huusin, ulvoin, valitin surkeasti, vaikka ääntäni en, ihme kyllä, kuullutkaan. Tuskani nousi äärimmilleen, kun äkkiä tunsin jonkun toisen tahtovan tunkeutua olinpaikkaani survoen minua yhä pienempään tilaan ja ahtautuen kaikista ponnistuksistani huolimatta niin kireälle, että menetin kykyni huutaa ja olin jo aivan varma tukehtumisestani. Mutta silloin valoviiru jälleen välähti näkyviini, rätisevä meteli kasvoi vihlovaksi pauhuksi ja — mikä suloinen tunnelma? — kesken helvetillistä hälinää olin kuulevinani ihmisääniä.
— Tämä on verraten helppoa, sanoi joku omituisen oudolla ja kaukaisella äänellä. — Älkää sokaisko ennen aikaa.
… srr-sit-srrrt! — Rätinä ja sihinä katkesi äkkiä, ja vinkuminen alkoi uudelleen. Valojuova häipyi näkyvistäni, tuska ja kipu palasivat äskeistä valtavampina, ja minä tunsin, että selittämätön tunkeilija oli vallannut melkein koko tilan ahdingossani.
Nyt olin tietävinäni, missä olin; salamana se välähti mieleeni: äskenhän olin kuollut ja nyt siis olin arkussa. Samalla tiesin myöskin, että tukehtuminen, jos olinkin valekuollut, pian kyllä päättäisi tuskani. Epätoivon vimmalla hain valopilkkua, tuota lohduttavaa repeämää, joka juuri oli loistanut edessäni. Yritinpä huutaakin, mutta tunsin, etten enää siihen kyennyt. — Voi tuskaa, voi kipua — voi helvettiä!
Krrrks — srr-srr-srrr — —
Pelastusko? Mikä taivainen tunnelma!
Kuin sietämättömän pinnistyksen voimasta ilmeni äkkiä valoviiru — ja revähti valtavaksi, huikaisevaksi hohteeksi. Hirvittävän voimakkuuden saavuttanut sihinä ja rätinä vaimeni nyt kuin mereen ehtineen virtaveden pauhu.