— Kas niin, kuului ääni läheisyydessäni. — Ho-Hun on tehnyt tehtävänsä hyvin. Kuinka on kontaktin laita, Jat?
— Erinomaisesti, Tai-Joon, vastasi toinen ääni.
— Entä sydämen?
— Normaali, Tai-Joon.
— No pidähän silmällä, ettei Ho-Hunin käy kehnosti. Minä koetan joutua.
Tällä hetkellä en olisi voinut sanoa, olinko huikaisevassa valossa vai pilkkopimeässä. Jonkinlainen väritön läpikuultavuus ympäröitsi minua joka puolelta, keveä, herttainen hyväntunne valtasi koko olemukseni, ja pulppuava riemu sisimmässäni tahtoi puhjeta rajuun ilonpurkaukseen.
Aloin pinnistää näköäni erottaakseni henkilöt, jotka juuri olivat puhelleet. Olin varma siitä, että he olivat läheisyydessäni, ja olinpa tuntevinani jonkinlaisen kosketuksenkin; mutta kun katsahdin ruumiiseeni saadakseni selville, mistä tuo tuttavallinen nykäisy tuli, havaitsin, että koko ruumiini olikin näkymätön.
Olinko sokea? — Tiesin, ettei niin ollut laitani, mutta siitä huolimatta tahdoin tunnustella jäseniäni. Ah! — enpä koskaan olisi voinut uskoa, että käden tai jalan pelkkä olettaminen tuottaisi niin suuren rasituksen tunnetta. Ponnistamalla tahtoani äärimmilleen aloin tajuta, millä kohdalla oikea käteni oli, mutta samalla myöskin tunsin, että se oli auttamattomasti puutunut. Älähdin kiukustuneena.
— Tai-Joon! kuului silmänräpäyksessä hätäinen ääni. — Sydän on levoton.
— Suuri Kaikkeus, Jat, tue! tue!