— Ho-Hun on veltto, Tai-Joon. Luulenpa, että hän väistyy.
— Tue, Jat! Avaruuden nimessä! — Tämä on harvinainen henki — alan jo nähdä.
Läpikuultava ympäristö oli kadonnut, ja painostava synkeys tukehduttavan, rusentavan tunteen ohella tempasi minut jo nieluunsa. Mutta yhtä nopeasti — kerkisin vain kerran päästää epätoivoisen ulahduksen — palasi valkeus ja sen mukana äskeinen nautinnontunne.
Ja silloin erotin kuulakkuudesta pienen kädenmuotoisen esineen. Se häipyi hetkeksi, ja sen sijaan ilmestyi eteeni toinen, joka muistutti ihmisen päätä, mutta oli joka suhteessa sitä paljon kauniimpi ja täydellisempi. Vielä erotin omituisenmuotoisia tankoja ja pyöriä, joiden liikkeet näyttivät olevan jonkinlaisessa yhteydessä pään ja käden kanssa, kuitenkaan käsittämättäni millaisessa.
Joku puhutteli minua. — Omituista! Nyt näin selvästi edessäni ihmeellisen kauniin poikalapsen. Se uinui jonkinlaisella joustavalla, läpinäkyvällä laitteella, jota tankojen ja pyörien paljous piti verkkaisessa, tahdikkaassa ja hyvin monimutkaisessa liikkeessä. Ylt'ympäri alkoi kuulakka valo samentua. Erotin ensin sarjan epäselviä ääriviivoja ja sitten, kun kutakin erityisesti tarkkasin, kaikenlaisia käsittämättömiä koneita, joissa eräänlainen punainen metalli oli pääaineena ja eriskummainen, epämääräinen, liukuva liike kaikille yhteisenä ominaisuutena. Vielä kerkisin saada vajanaisen käsityksen seinistä ja katosta, joiden paksuus ei näyttänyt olevan esteenä läpikuultavuudelle, kun äkkiä jälleen kuulin — ei, tunsin, aavistin, että minua puhuteltiin.
— Kyllä, Tai-Joon, sanoin — ja samalla ihmettelin miten sen tulin sanoneeksi.
— Oletko levollinen?
— Miksen olisi? Tämä on nautintoa.
— Näetkö jotakin?
— Näen herttaisen lapsen, joukon kummallisia koneita, suuren huoneen ja —