Olin sanomaisillani, että näin loitompana joitakin alastomia ihmisolentoja, mutta samassa alkoi kuulakasta valosta erottua epämääräinen, leijaileva, vavahteleva usva; se ei ollut minkäänmuotoinen, ei minkään näköinen, ei minkäänkokoinen, se oli vain muusta ympäristöstä eriävä usvapilkku — vai liekö ollut valo, en tiennyt. Ja silloin huudahdin yhä suuremmaksi ihmeekseni:
— Minä näen sinut, Tai-Joon!
— Tunnetko kipua?
— En ollenkaan.
— Hyvä. — Jat, kuinka on laita?
— Hyvin, Tai-Joon, kuului lapsen päänpohjista, jossa nyt näin selväpiirteisen ihmisolennon ja hänen vieressään toisen makaavan.
— Ho-Hun on etevä — kautta Avaruuden! — mutta pidä varasi kuitenkin; emme saa hutiloida. — Mistä tulet?
— Kaukaa, tunsin vastaavani.
— Mistä piiristä?
— Piiristä! — En oikein ymmärtänyt, vaan aioin sanoa: Suomesta, mutta samassa kysymys uudistui toisessa muodossa: