— Tämä kerta — vain tämä kerta! Huomenna jo jaksan itse — ah! — poimin teille kymmenen sadannesta — sata sadannesta — ai — ai — aiiih —
Tuo viimeinen kiiri jäänä pitkin selkäpiitäni. Tai-Lanen pasuuna oli jo huudellut nimiä, ja muuan nimi oli juuri kaikunut turhaan. Valitusta ei enää kuulunut, sensijaan kieriskeli maassa jotakin, josta tulvi kaamea huohotus.
Näytelmä oli jokapäiväinen, mutta näyttelijä ei ollut.
— Sera-Jawa, matkin nimeä, joka viimeksi oli tunkenut korviini, ja hapuilin piehtaroivaa ruumista.
— Sera-Jawa! kuului armontörähdys, ja nainen sylissäni tuntui saavan vetokohtauksen.
Mutta sylissäni hän oli, ja minä kiidätin häntä valopatsasta kohti. Karjuen karkoitin sitä piirittävän joukon kahtia ja vapisin pelatessani uuden nimen kaikuvan.
— Lao-Koo! äännähti taakkani heikosti. — Kiitos! Ja siinä silmänräpäyksessä kohotin Sera-Jawan kasvot valoon.
Tunsin jähmettyväni. Vanhuksen huulet eivät avautuneet huutoon; kasvoilla lepäsi liikkumaton tyytyväisyys.
Tuon vihjeen niin hyvin tunsin.
— Sera-Jawa! korotin ääneni, mutta huutoni sekoitti pasuunan töräys: