— Ha-Ke-Rai!
Peräydyin vainaja sylissäni; elävillä oli paikkaan pakottava etuoikeus. —
Puoli hetkeä huudon päätyttyä laskihe valosta polttotanko. Viimeinen töräys oli määrännyt nytkin Shi-Kain sen käyttäjäksi.
— Tse-Kin! — Sera-Jawa! tärisi poltettavain kuolinmessu, ja Shi-Kai kiiruhti paikalle itkevä poika-parka kovissa kourissaan.
Sera-Jawan ruumis virui juuri valopatsaan rajalla. Sen hehkussa näin Shi-Kain kasvot; ne kääntyivät minuun päin.
— Hiljaa, penikka! sanoi hän poikaa ravistaen. — Vanhemmalle etuoikeus.
Hän virnisti julmasti ja ryhtyi sysäämään ruumista valokehään. Ymmärsin hänen julman tarkoituksensa: pitikö poikaparan oman loppunsa valmistukseksi nähdä, miten tuli nieli vanhuksen lihan!
— Shi-Kai! sanoin astuen hänen eteensä. — Tee työsi huudon mukaan!
Hän muljautti silmiään.
— Minä teen työni, Lao-Koo, nauroi hän, — ja toivon saavani nauttia kunniasta sinunkin vuorosi tullessa.