Pitäen poikaa niskasta hän potkaisi vanhuksen ruumiin valokehään ja tarttui polttotangon kahvaan. Lapsen kirkuna oli hirvittävä kuulla. En voinut katsoa sen runneltujen raajojen sätkytystä. Nyrkkini nousi —
— Kas noin, sanoin poloisen äänen äkisti katketessa. — Ensi kerran, Shi-Kai, se kohoo halkaistakseen sinun pääkuoresi.
Näin välähdyksen jättiläisen silmissä; käsi kohotti uhkaavasti polttotankoa. Minun nyrkkini — sen tiesin — olisi pudonnut saman silmänräpäyksen osalla.
— Tse-Kin! — Sera-Jawa! tärähti pasuunasta, ja murhaava silmäys muodosti jäähyväisemme.
Se merkitsi: näkemiin. —
Louhoksessa tapasin La-Lin jo työssä. Se ilahdutti mieltäni. Tosin hän oli siirtynyt liian kauas keskisuonesta voidakseni millään tekosyyllä hakeutua hänen läheisyyteensä; mutta kuitenkin hän oli jäänyt louhokseen, ja se oli pääasia.
Väkipakolla tein työtä pari hetkeä ja mittani oli jo täyttymäisillään, kun hermostoni alkoi työlästyä tähän kiusalliseen äänettömyyteen. Syyttä suotta nousin ja rupesin louhinpuikolla mureata seinää möyrimään.
Se ei tehonnut. Vaikka kimpale silloin tällöin vierähti melkein La-Lin käden ulottuville, ei tyttö näyttänyt sitä huomaavankaan; ja kun viimein uhalla astuin hänen mittansa ääreen, tarttui hän sen sankaan ja nousi lähteäkseen.
Silloin panin jalkani sen laidalle.
— La-Li, sanoin, — miksi kartat minua? Onko minussa huomaamasi ominaisuus sinusta niin kammottava, että katkaiset sen toveruuden, joka meitä tähän asti on sitonut?