— La-Li, jatkoin, — olithan ystäväni. Etkö tahdo olla nyt, kun yhä enemmän tunnen ystävyyttäsi tarvitsevani?
Hän pysyi yhä vaiti. Käsi vain herposi mitan sangalta.
— La-Li, sanoin lämmeten, — minä tiedän, että sielussasi väräjää sama ääni kuin minunkin, tiedän, että olennossasi elää sama polttava pyyde kuin minunkin. Elä yritä sitä tyynnyttää, elä yritä sitä jäähdyttää; se ei onnistu. La-Li, siitä emme enempää puhu. Mutta vastaa: saako tämä seikka tehdä meidät vieraiksi toisillemme?
Hän väisti lähentelyäni.
— Lao-Koo, helisi ääni, jota häiritsi pakko, — ei ole olemassa myötätuntoa Tai-hengen ja orjan sidotun sielun välillä. Heidän ruumiinsa — äitini sen sanoi — voivat toisinaan piintyä toisiinsa, mutta sielujen välillä on ero yhtä suuri kuin minun elävän käteni ja tuon avuttoman soramurusen välillä: käteni voi sen ottaa ja jälleen jättää; murunen siitä kenties nauttii; mutta omasta tahdostaan se ei voi käteeni tulla eikä siitä poistua.
— La-Li!
— Ja hyvä niin. Isäni sanoi, että oli olemassa vain yksi ainoa Tai, jota orja ymmärsi. Mutta se Tai on kuollut. Toinen, suurempi Tai sen tappoi.
Hän oli ottanut mittansa ja kääntyi.
— La-Li! sanoin. Sydämeni sykki rajusti. — Sinä saat oppia tuntemaan toisen Tain. Olet minulle velkaa vielä seitsemän sadannesta: onko sopimuksemme vielä voimassa?
Hän pysähtyi.