— Tai-Joon! sanoin hiljaa. Mies makasi vuoteellaan, ohut nenä kattoon viitaten. Hän ei liikahtanut.
Omituinen pelontunne esti minua korottamasta ääntäni, ja sitäpaitsi olin jo tottunut näkemään Tai-Joonin kasvojen ilmeestä, milloin hän nukkui ja milloin antoi vain ruumiinsa nukkua. Tällä hetkellä ilmaisi piirteitten jäykkyys, että hänen henkensä oli kaukana tästä ahtaasta majasta.
Kääntelehdin vuoteellani, maistoin lohduttavaa imukettakin ja päästin sen jälleen; silmäilin ylös kattoon erottaakseni aamun tuloa ennustavan valopilkun — kaikki turhaan. Silloin päätin nousta ylös ja pistää pääni Tai-Joonin ihmeelliseen "hattuun" — joka kepponen oli minulta vakavasti kielletty — mutta juuri kun olin aikeissa toteuttaa päähänpistoni ja laskenut jo toisen jalkani lattialle, kuulin selvästi ääniä kattoaukolta päin.
Levottomuuteni palasi kymmenkertaisena.
Jännittyneenä silmäilin ylös hämärään. Ensin vilahteli jotakin vaaleahkoa, vilahteli ja katosi, kunnes sieltä vihdoin liukui esiin samanlainen tuolilaite kuin Tai-Joonin, joka seisoi tuossa tankojen juuressa paikallaan.
Töin tuskin saatoin hillitä huudahduksen. Tuolista nousi nuori, komea mies. Hän vilkaisi hätäisesti ympärilleen ja lähestyi Tai-Joonin ruumista. Matelevan äänettömästi kaunis vartalo hiippaili vuodetta kohti, ja kasvoilla väreili aisti jännityksen kissamainen valppaus.
— Tai-Joon! olin kirkaisemaisillani, mutta pelästys tyrehdytti huudon huulilleni. Epämääräisestä kauhusta vapisten tuijotin makaavan suojelijani liikkumattomiin kasvoihin ja toivoin hartaasti, että hän avaisi silmänsä ja ponnahtaisi pystyyn.
Mutta toivomukseni ja harras "suuren Kaikkeuden" avuksi huutaminen osoittautuivat tehottomiksi. Vieras kumartui makaavan puoleen, tutki tarkkaan hänen kasvojaan ja nousi sitten, selvästikin aikoen lennättää sanan seuralaiselleen.
Ja vasta nyt hän keksi minut. Hänen katseestaan kuvastuva tyydytyksensekainen hämmästys oli nyt väkisinkin puristaa huuliltani äännähdyksen. Mutta, miten olikaan — kun hän hätäisesti astui luokseni ja minä mykistyneenä tuijotin häntä silmiin, huomasin hänen äkkiä käyvän yhä enemmän hämilleen. Ja hänen peräytyessään ikäänkuin katsettani kaihtaen muuttui pelkoni uhmaksi, jonka rohkeutta itsekin ihmettelin.
Hän murahti jotakin, kiiruhti aukon kohdalle ja virkkoi jonkun sanan näkymättömälle seuralaiselleen. Kohta ilmestyi katon hämärästä toinen mies samanlaisessa tuolivehkeessä istuen. Tämä mies oli pienempi ja nähtävästi vanhempi. Ja hänen vasen korvalehtensä oli suuri ja tumman luomen peittämä. Hän vilkaisi arasti Tai-Jooniin ja tuli sitten ripeästi luokseni.