— Suuri Kaikkeus! Hyvä Jumala! höpisin itsekseni ja suljin silmäni, sillä miehen kasvot olivat minusta rumat ja peloittavat.
Kuinka hämmästyinkään, kun vastoin pelkoani avasin silmäni: mies hypähti äkkiä taapäin ja pyyhkäisi ilkeäilmeisiä kasvojaan kuin jotakin epämiellyttävää karkoittaakseen. Mitähän tämä merkitsi? Miksi käyttäytyivät miehet noin kummallisesti? — Mutta aprikoimiseni ja nousevan uljuuteni tunteen masensi tuotapikaa vanhemman miehen murahdus:
— Se ei ole hän.
— Eikö? epäröi toinen, — ja miksikä ei?
— Äh! Senhän pitäisi olla tuskin kolmen kierroksen ikäinen ja tuo — tuo — puhumattakaan siitä, että sillä on valkoisen jäytävä katse — hän käänsi päänsä sivulle sanoakseen: on jo kaksikymmentä.
— Mutta miten? Tuossa on kumminkin Tai-Joon — hänet minä tunnen.
Kuumeisella kiireellä he kääntyivät makaavan puoleen. Vanhempi kumartui arastellen ja tarkasti huolellisesti kasvoja.
— Olisiko se Tai-Joon? kuiskasi hän silmien välähtäessä. — Tiedätkö, Tshing-Tun, mitä se meille merkitsisi!
— Elävänä? innostui puhuteltu.
— Elävänä, niin. Mutta sitä emme voi. Meillä ei ole lankaa. Ja Tai-Joonin henki on suuri henki pidätettäväksi.