— Minä etsin hänet, Lao-Koo, vastasi vanhuksen innosta vapiseva ääni.
Mutta Ka-Hara ei löytänyt häntä. Pimeä kaivos oli niellyt uudet tulokkaat niinkuin se oli aina tehnyt. Puolen hetken kuluttua ei enää pelokas äännähdyskään ilmaissut, kenen sääreen viimeinen heistä oli kompastunut.
Mutta ikäänkuin kiusallisen odotuksen korvaukseksi laskupasuuna imaisi hakemani punaisen valopatsaan loimuun.
— Kara-Hun, kuulin miehekkään äänen, jota jonkun verran painosti rintakehän tavaton koveruus.
Kara-Hun! Varmasti olin Tai-Joonilta tuon nimen kuullut.
Rynnistin tungoksen läpi ja pelkäsin kadottavani miehen näkyvistäni. Mutta hänen kookas haamunsa auttoi minut jäljille.
— Kara-Hun! sanoin tarttuen hänen käsivarteensa ja ohjaten häntä piirin ulkolaitaan.
Olin tyytyväinen. Toinen mies hänen sijassaan olisi rimpuillut vastaan ja udellut syytä; tämä totteli sanaakaan sanomatta.
Ja tungoksesta päästyämme hän pysähtyi.
— Toveri, sanoi hän hiljaa, — mitä tahdot?