— Tai-Masonilta! Tai-Ree-Kianilta! — Puhu! Minä olen nähnyt sinun pitävän puhetta Toisen Piirin kansalle ja luotan sinuun.
— Sano siis viimeinen sana: Sinä olet Lao-Koo, mutta sinä olet myöskin —
Kara-Hunin ääni takisteli, olin tuntevinani siinä mielenliikutuksen.
— Joo-Kee, sanoin kuiskaten.
— Tai-Kee, tuli kuiskausta hiljemmin, ja minä tiesin, että Kara-Hun oli laskeutunut jalkojeni juureen.
Tuossa tuokiossa olin pudistanut hänet jalkeille. Ei ollut enää kaivosta, ei valitusta, ei La-Lia eikä Ka-Haran aarretta; oli vain kysymys, joka monisanaisena pulppusi Kara-Hunin korvaan.
— Kyllä, tyynnytteli hän. — Tai-Mason elää. Ree-Kian elää. Ja Masonin työ on yhä käynnissä. Mutta — metalli puuttuu.
— Eivätkö Tai-Maran vaanijat voi päästä Masonin jäljille?
— Se on vaikeata.
— Missä hän piileskelee?