Suuri Kaikkeus! — Satakolmekymmentä normaaliastetta tuota esteetöntä ilmaa oli tällä hetkellä minusta leikintekoa.
— Kara-Hun! sanoin toivosta pakahtumaisillani. — Huomenna tuomme Ka-Haran aarteen tänne ja sitten aherramme kaikin kolmen yötä päivää. Kymmenen kierroksen kuluessa, suokoon sen suuri Kaikkeus, annamme Masonille hänen tonninsa. Ja silloin —
— Silloin. Miksei ennen? Minä vastaan kuudestatoista miehestä, ja jos metallia on, niin he kantavat osansa kätköömme.
— Kara-Hun, sanoin liikutettuna painaen hänet syliini, — Suuri Kaikkeus on lähettänyt sinut tänne, suuri Kaikkeus on antava Masonin onnistua. —
Vasta kansilaattaa aukolle asetellessani minut valtasi jäähdyttävä epäilys: Oliko hyljätty valtatie vielä siinä kunnossa, että sitä voitiin käyttää? Mutta minä suljin sen epäilyksen sisimpääni ja päätin sen sinne tukehuttaa. Olihan jossakin tunnelin keskellä häämöttänyt vaunun haamu. —
KAHDESKOLMATTA LUKU
Rutto — ja mitä silloin kaivoksessa tapahtui
Suuri Kaikkeus näytti siunaavan työtämme. Ainoa vastoinkäymisemme oli tapahtunut Ka-Haran aarteen viimeisiä rippeitä kuljettaessamme. Ja silloinkin se oli supistunut siihen, että Kara-Hun oli kuristanut toisen vakoojan ja minun nyrkkini oli uponnut toisen kalloon. Nyt oli aika kulunut säännöllisessä työssä, ja kierroksen lopulla uskalsin arvioida aarrehautamme sisällön yhdeksäksi tonniksi.
— Vielä kaksi kierrosta! sanoin Kara-Hunille. Vielä kaksi kierrosta!
Ja silloin puhkesi rutto kaivoksessa.