Mitä se meille merkitsi, sen sain kokea kolmen ensimmäisen vuorokauden ajalla. Tai-Lanen polttotanko, joka koko työajan riippui valopatsaassa käyttö vai miina, poltti ensimmäisten uhrien joukossa seitsemän Kara-Hunin miestä. Ja Tai-Lanen päivittäin jakama pillerit olivat joko liian vähäisiä tahi tuiki voimattomia.
— Jos tätä menoa jatkuu, sanoi Kara-Hun kolmannen päivän laskussa, — niin jää aarteemme ikipäiviksi yhdeksään tonniin. Puhumatta siitä, kuka meistä lopuksi sitäkään säästyy vaalimaan.
— Meidän tulee pysyä jaloillamme, Kara-Hun, vastasin kylmästi. — Me palvelemme yhteistä asiaa, ja tämän yhteisen asian vuoksi meidän ei auta sääliä uhreja. Käy aina louhinkanki kädessä ja jos jossakin tapaat purrun, niin iske.
— Ka-Hara sanoo, että se on rumaa.
— Kaunista se ei ole. Mutta kun ajattelemme, että kaksi tuhannesta paranee siirtämättä ruttoa toiseen ja kolme kymmenestä tällä tavoin pelastaa henkensä toisen kustannuksella, niin on parasta pysyä alkuperäisessä prosenttimäärässä.
Ja sitä tapaa me seurasimme.
Neljännen päivän aamuna, kun se vähäinen työ, mihin tässä levottomassa helvetissä kykenimme, oli lopetettu, tuli Kara-Hun kiireisesti luokseni.
— Shi-Kai on polttanut Jat-Senin! läähätti hän. — Ja Jat-Sen oli terve.
Se oli jo kahdeksas.
— Oletko varma siitä, että hän oli terve? kysyin pahaa aavistaen.