— Varma, Lao-Koo. Ken-Tao sanoo, että Jat-Sen neljänneshetkeä ennen oli pirteänä lähtenyt metalliviemäriltä ja että hän vielä polttotangon edessä oli vannonut olevansa puhdas.
Seurasin Kara-Hunia louhokseen. Ken-Tao ja kaksi muuta Kara-Hunin miestä todisti sen. Pimeikössä heidän edellään oli syntynyt meteli; joku oli huutanut: rutto! — Shi-Kai! — Shi-Kai! Ja kohta sen jälkeen oli Shi-Kai saapunut tankoineen.
Minä aloin ymmärtää. Meitä ei vaaninut vain kaikkialla uhkaava hullunpurema, vaan toinen, vielä suurempi vaara: Shi-Kain tunnottoman käden käyttämä "kirkas autuus".
— Kara-Hun, sanoin jyrkästi, — meidän tulee tiivistää rintamamme. Shi-Kai näyttää jo tietävän sen, mitä tahdoimme häneltä peittää. Laskupasuunalta joka mies läntiseen louhokseen! Olemme turvassa vain niin kauan kun polttotanko viipyy ylhäällä.
Poistuessani Ka-Hara yhtyi seuraamme.
— Lao-Koo, sanoi hän hiljaa, — tietääkö Shi-Kai jotakin metallistamme?
— En luule, vastasin. — Mutta en sitä kuitenkaan ihmettelisi; hänen aaveensa tuntuu olevan aina ja kaikkialla.
Ja itse mielestäni olin varma siitä, ettei hänen silmänsä ollut loitolla silloin, kun Kara-Hunin kanssa nutistimme nuo kaksi vakoilijaa.
Tänä lepohetkenä ei La-Likaan nukkunut. Laskupuolella kaivoksen helvetillinen mylvinä kävi kymmenkertaiseksi, ja äänistä päättäen olisi luullut kolmen neljäsosan väestä iskeneen ikenensä neljännen neljänneksen nahkaan. Kara-Hunin kahdeksan miestä kävi lakkaamatta kanki kädessä, ja tavantakaa Kara-Hun itse ilmestyi louhoksemme aukolle.
— Lao-Koo, sanoi hän kolmannella kerralla, — Shi-Kain apurit näyttävät olevan ruton saavuttamattomissa. Heidän kulmaltaan ei vielä ole kuulunut ainoaakaan parahdusta. Liekö Ken-Taon puheissa perää, mutta hän väittää, että heillä on pillereitä kosolta.