— Niin silloin? kertasi La-Li pannen kätensä polvelleni.
Pimeässä kirkaisi joku muuta mylvinää terävämmin. Käsi polvellani vavahteli.
— Lao-Koo, sinäkö viimeistäisit? tuli hiljaa.
— Minä — minä pitelisin sinua käsissäni, ettei puremasi ketään ylettäisi. Sitten — Kara-Hun toisi sinulle sen, johon saisit ikenesi imeä. Kara-Hun tottelee minua.
Hän oli pannut kätensä suulleni.
— Lao-Koo, sanoi hän, — yhtä pyydän: kautta suuren Kaikkeuden, kautta äitisi sielun sen helmassa, lupaa minulle pieni hetki ja sitten — isku.
— La-Li!
— Ja pyydä itsellesi pieni hetki ennen iskua.
— Miksi?
— Kautta sen suuren Voiman, joka sinut lähetti ja johon sielusi palaa!