Ja myönnänpä, että hänen hämmästyksensä ei ollut suurempi kuin minun.
— Tyhmyri! Suuren Tai-Simonin tahdosta häntä ei enää ole, kertasi Tai-Lane kärsimättömästi. — Mutta asia on vakava. Se sietänee hetken levon. Mieti suunnitelma valmiiksi; nousussa laskemme polttajat alas. Ja jos Lao-Koon tulee kuolla, niin sen tulee tapahtua rekisteröimättä.
He vaihtoivat omituisen silmäyksen, ja minä ymmärsin, että jotakin sanottavaa jäi sanomatta. Tai-Tan-Lin silmiin oli kohonnut saamaton ilme, ja hänen olkapäänsä alkoivat kuin väkipakolla luhistua.
Silmänräpäyksessä minulle selvisi tilanteen vakavuus. Lähteä nyt tunneliin oli samaa kuin antautua polttajille ja nähdä Shi-Kain osoittavan todeksi väitteensä metallista.
Kuolema ja kirous! Se, mikä minua oli arveluttanut tiedonantovälineenä Tai-Masonille, oli nyt ainoa mahdollinen tehtävä. Tai-Tan-Li näytti selvästi tuntevan vieraan hengen läsnäolon; minä jätin hänet ja seurasin Tai-Lanea.
Nähdessäni hänet naisensa sylissä ymmärsin, että minulla oli ainakin puoli hetkeä aikaa. Kiiruhdin Kara-Hunin luo kaivokseen.
— Kara-Hun! sanoin ainettani ravistaen, — Shi-Kai on paljastanut salaisuutemme. Huomenna kenties ei ole olemassa meitä eikä meidän metalliamme. Kuuntele tarkoin: Jos Tai-Lanen polttajat ajavat tähän louhokseen La-Lin, Ka-Haran ja sinut miehinesi eivätkä itse astu louhoksen sisäpuolelle, niin ole varuillasi. Eläkä ole huomaavinasi heidän puuhiaan, vaikka joku polttajista hiipien tulisikin louhoksen puolelle.
— Minä en ymmärrä, Lao-Koo, sanoi hän.
— Sinun ei tarvitsekaan ymmärtää nyt, kunhan tottelet sokeasti. Totteletko, Kara-Hun?
— Kautta suuren Tai-Masonin. Mutta sitten?