— Sitten, jos suuri Kaikkeus sen suo, minä herään.
Jätin ruumiini ja sen ällistyneen vartijan. Louhoksen etualalla katselin La-Lia: hän oli jo aloittanut työnsä.
Minun työni oli myöskin aloitettava. —
* * * * *
Minusta se kesti iankaikkisuuden. Viimein kuitenkin Tai-Lanen ruumis osoitti väsymisen merkkejä, ja hänen kätensä herposi liikkumattomaksi. Kelmeytynyt silmä sammui, jäsenet venähtivät lepoverkon tuudintaan, ja naisen käsi silitteli uupuneen miehen veretöntä otsaa.
Nyt, Lao-Koo! sanoin itsekseni.
Mutta epäilys valtasi henkeni. Tai-Joon oli sitä aina väittänyt, itse olin sitä luulotellut ja suuren Tai-Jeon palatsissa olin sille luulolleni saanut vahvistusta. Mutta miten kävisi nyt, kun oli kysymyksessä elämä ja kuolema, kun puolustuksen sijasta piti hyökätä!
Katselin Tai-Lanen ruumista; se inhotti minua. Ja kuitenkin —
Nyt! sanoin itselleni. —
Minä tahdoin ajatella tuon otsaluun alla, tuntea kyllästystä noissa laihoissa nivusissa ja oikoa laiskalla nautinnolla noita vähän vaivautuneita raajoja. Ja minä tahdoin käännähtää, ojentaa torjuvan käteni tuon tympäisevän naisen puoleen ja sanoa: mene, nainen!