— Lao-Koo! Minä rukoilisin heitä, että he loisivat sen jälleen umpeen, helähti itkunsekainen ääni. — Suutele minua, Lao-Koo!
Ja lämpöä uhkuvan ruumiin painautuessa syleilyyni imin huuleni La-Lin itkusta väriseviin huuliin. —
VIIDESKOLMATTA LUKU
Joo-Keen salahanke
Viime aikoina en enää laskenut päiviä. Sieluni oli saavuttanut teennäisen tasapainon, ja ruumiillinen hyvinvointini tuuditti minut tyytyväisyyteen, jota ei pieninkään harmi häilyttänyt.
La-Lin ihana vartalo oli tällävälin kehittynyt kukoistukseen, joka uhkui rakastavan naisen täyteläisiä suloja. Rintojen lapsellisen viehkeyden oli ylittänyt uljaasti kumpuava povi, ja lantion neitseellinen kainous oli paisunut keinuvaksi uhmaksi, joka ammoisista ajoista on miehen verta kiehuttanut.
— La-Li, sanoin monasti, — sinä olet punainen mestariveistos, joka voittaa kaikessa Tshung-Kingin kuuluisan valkoisen. Ja kuitenkin on itse Tai-Ada-Kama sen muovaillut.
— Sinun rakkautesi on suurempi mestari kuin Tai-Ada-Kama, hymyili hän. — Ja Tshung-Kingin määrätön neste on ollut kiitollisempi muovailuväline.
Ja toisinaan hänen katseensa pohjalla välähti kirkas tuli, ja hänen huulensa kuiskasivat korvalehteäni hipoen:
— Puuttuu vain se, mitä mieleni enimmin kaipaa.