— Mitä sinulta puuttuu?
— Jospa meillä olisi lapsi, oi Tai-Kee, ei sitä tunnustelisi syntymäin valvojan julma käsi, ei merkitsisi piirihallinnon polttoleima, ei seuraisi Tai-Maran vaaniva silmä. Oi, Lao-Koo!
Se oli elämäni kovin koettelemus. Siihen tahdoin aina langeta. Suuri Kaikkeus! — Siihenhän omakin haluni alituisesti paloi.
Suljin silmäni. En kestänyt hänen katseensa pyyteistä kaihoa.
— La-Li, puolustelin, — jos meidät kohtaa Morris-Jeon koura, en tahdo nähdä sen kajoovan lapsemme vereen. Eikö ole kylliksi, jos näen sen koskevan siihen lihaan, jota sinun ruumiinasi olen oppinut pyhänä pitämään!
Ja hänen kyyneleittensä valuessa rinnalleni lupasin lämmeten:
— Rakkaani, se päivä on kuitenkin tuleva. Ja silloin lemmenliittomme vahvistetaan täydellisessä antaumuksessa, jonka kaiho nyt sielujamme polttaa. Eikä Morris-Jeon silmä enää päly sinua tavoittelemassa.
Hänen kyyneleitänsä karttaakseni karkasin aina elottomaan vaunuun, joka matkaan viekoitellen yhä riippui raiteellaan. Jo toista kierrosta sen haamu oli minulle silmää iskenyt, ja tällaisina hetkinä se aina minut tuokioksi voitti.
Ja kerran, kun en sen elonmerkkiä enää kaivannut, sen kampi äkkiä tuntui vavahtavan. Hätkähdin. Oliko hapuileva käteni vihdoinkin osannut oikeaan! Vapisevin sormin painoin lähtönappulaa —
Ja sitten, miellyttävän sinivalaistuksen puhjetessa, vaunu nytkähti ja porhalsi sähisten eteenpäin. Sen katossa piirsi asteosoittaja matelevaa viivaa luoteiseen. Silmäni äkkäsi viivan päässä pyöriön, ja tajuntaani iskihe puistattava ajatus: Tshung-King!