Siinä tuokiossa kosketin pysäyttäjää ja väsähdin asteikkoon pälyen. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin tajusin, että olin melkein puolen asteen päässä La-Lista.
Palatessani se kuume vasta alkoi aivoihini tunkea. La-Lia ajatellen yritin sen voimaa vaimentaa. Mutta tietoisuus siitä, että hallussani oli kone, jonka nopeus äkkiä oli muuttanut tämän puolentoistasadan normaaliasteen pituisen aution valtakuntani melkeinpä käteeni mahtuvaksi soikioksi, oli pannut vereni kuohuntaan, jota ei lempeni vastakuohu mitenkään jaksanut masentaa.
Naisen perinnäisellä vaistolla La-Li sen jo olikin aavistanut.
— Lao-Koo, sanoi hän, kun vaunu jälleen seisoi ulokkeemme hohteessa, — minä pelkäsin sen voiman riistäneen sinut minulta.
— Oletko sitä itkenyt? kysyin hänen kasvojensa kelmeydestä heltyen.
— Pyysin Suurta Kaikkeutta antamaan sinut minulle takaisin. Ja nyt rukoilen, että hän sallisi koneen voiman jälleen kadota.
— La-Li, elä rukoile sitä. Sen voima on kerran vievä meidät molemmat täältä. Sitten, kun lempemme vaatii uuden ympäristön puitteita.
Hän käännähti, otti pääni käsiensä väliin ja katsoi syvälle silmiini.
— Tai-Kee, sanoi hän nyyhkyttäen — milloin olet kyllästynyt tähän ympäristöön?
Se leikkasi sydäntäni.