Minun tahtoni Ree-Kianin ruumiissa
Vaunu pyyhälsi uudella vauhdilla. Kiskokitka päästi tuolloin tällöin parkaisun, joka vihlaisi korvaani kuin Austrian polttajain kuolinhuuto. Vaunun unettavassa valossa La-Li oli kyyristynyt polvieni väliin ja hänen silmänsä paloivat sisäisen jännityksen tulessa.
— Lao-Koo, kuiskasi hän tavantakaa. — Vieläkö kauan?
— Ei enää, toistin tarkaten matkanmittaajaa.
Ja silloin hänen huoahtava rintansa lämmitti palelevaa ruumistani.
Puolimatkan sivuutettuamme minut valtasi kouristuksentapainen levottomuus. Ja samalla jäytävä epävarmuus tunkeutui tajuntaani: Mitä olinkaan tehnyt? — Mihin olinkaan ryhtynyt? Päättyihän tunneli jossakin Tshung-Kingin seuduilla, ja luonnollisestikin sen suu oli tukossa.
Mutta jollei ollut? Se ajatus minua vielä enemmän pöyristytti.
Ja silloin vilahti jälleen tajuntani pohjalla huima ajatus. Eikö se sittenkin saattaisi onnistua! Ja jos ylimalkaan jotakin mahdollisuutta oli, oli minulla ainoastaan tämä.
Hitto vie, sellaiseenko olin pannut toivoni? Niinkö hataran ajatuksen olin antanut karkoittaa itseni turvallisesta olinpaikastani? Ja La-Lin!
Pusersin tuon rakastetun olennon lähemmäksi itseäni.