— Suutele minua, Lao-Koo! pyysi hänen silmiensä kostea kiille.
Ja minä suutelin — aatokseni kiihtyvästi yllyttäessä: Tai-Lanen osasit, suuren kaivoksen valvojan valtasit, uskalla, Tai-Kee! —
Viimeinen neljännes oli menossa, viimeinen viidennes suoltui taaksemme; kiskokitka ulisi pitkänomaista valitusvirttään. Ulokkeiden mustien suiden vilahtelu oli käynyt taajemmaksi, muinaisuuden puhelinpylväinä ne viskautuivat ohitsemme — ja kontaktin kipinä virranimijällä pihisi yhtenäisenä, vihaisena lieskana.
— Vieläkö kauan? kuiskasi La-Li.
— Kahdeksan astetta, sanoin vilkaisten osoittajaan.
— Meillä oli kammiomme, tuli väristellen, — oli lepoverkko, oli ravintoa —
— Ja rakkautemme, La-Li, lisäsin kiihkeästi. — Se on meillä vielä jäljellä. Kansalla, jos Ree-Kian voittaa tai ei, ei ole muuta kuin kuolema ja kaivokset.
— Lao-Koo! Minä pelkään. Jospa edessämme, tuolla pimeässä, on seinä —
— La-Li! Viimeisellä asteella hiljennämme vauhtia. Katsos, nyt on enää vain kuusi.
Äkillisessä hellyyden puuskassa nostin hänet kokonaan syliini, sivelin hänen kauniita olkapäitään, ja ihoni imi hänen pehmeätä lämpöään.