— Paina tuota osoitusneulan hakaa, sanoi hän ohjaten kättäni. — No niin, nyt sen kanta on yhden normaaliasteen kohdalla. Normaaliaste on suunnilleen yksitoista penikulmaa. Ja se merkitsee, että jos nyt pistät pääsi tähän hattuun, näet maanpinnan yhdentoista penikulman päästä, siis jo suuripiirteisenä karttana. Mutta nyt — pinnistä silmäsi tiukasti näkölaattoihin! — on etäisyys kymmenen astetta, kaksikymmentä — viisikymmentä — sata — sataviisikymmentä —
— Ah, Tai-Joon! minä alan nähdä —
— Kaksisataa — viisikymmentä.
— Onko tämä Maa?
— On. Lähes kolmentuhannen penikulman päästä katsottuna. Mutta tutkihan tarkkaan — hyvin tarkkaan.
Siinä silmänräpäyksessä en enää ollut tietoinen Tai-Joonin läsnäolosta. Näköjään oudon, valtavan, vasemmalta reunaltaan valaistun pallon pinnalla aloin tuntea vanhan Maan ääriviivat. Ensin keksin Afrikan läntisen rannikon, sitten Tibetin tutun ylängön ja vähitellen määrittelin maanosain entiset rajat niin tarkoin, että lopulta itseänikin ihmetytti, kuinka olin antanut tuon moniliepeisen mannermaa-vaipan aluksikaan pettää silmiäni. Sisämeret, järvet ja joet olivat kadonneet, kaikki viisi maanosaa muodostivat yhtenäisen mantereen, joka pohjoisnavan ahtaasta jääpiiristä lähtien kurotti kolme kärkeään etelänapaa kohti. Eurooppa, Aasia, Afrikka ja Austraalia olivat sulaneet mahtavaksi möhkäleeksi, johon etelässä Intianmeri teki tylpän lahdelman ja idässä Tyyni meri vielä pistihe Japanin eteläiseen kärkeen. Austraalia läheisine saariryhmineen oli yhtynyt kolmeksi niemekkeeksi, joista keskimmäinen uhmaten läheni Amerikan länsipäätä. Ja Amerikka levitti mahtavana pintaansa päiväntasaajalle asti, mutta siitä se kapeana kaistaleena jatkui itään ja etelään, kosketti mutkan kohdalla Afrikan läntisintä pituusastetta, sysäsi kolmionmuotoisen päämassansa etelänavalle ja viskasi kuin vihoissaan pitkän, käärmemäisen kielekkeensä Austraalian uhmaa torjumaan. — Tässä oli laajeneva manner sodassa kutistuvaa valtamerta vastaan, jopa voitokkaassa sodassa, sillä edellisen taajentaessa rintamaansa jälkimäinen oli jo hajonnut kahtia, ja sen heikompi osa, luoteesta kaakkoon puolentoista tuhannen penikulman pituinen Tyynenmeren suikale, nykyinen Pieni vesi, uhkasi pian eristäytyä suljetuksi sisämereksi.
— Entä joet? huudahdin johonkin tunteeni purkaakseni.
— Joet! Mitäpä kuiva kuori lasku-uomilla tekisi! Mitä yö yrtteihin hikoo, sen päivä noustessaan nuolee.
— Mutta tämähän on kurjaa! huudahdin. Ei jokia, ei järviä, ei rehoittavaa kasvullisuutta, ei eloa antavaa eläinkuntaa. Surkuttelen tätä maailmaa, surkuttelen sydämestäni.
Tai-Joon naurahti.