— Ja miksi surkuttelet? Ainoa, mikä tässä maailmassa on surkuteltavaa, on se, että ihmisen täytyy kumartaa ihmistä, miehen vapista miehen edessä ja itsekunkin tuntea, että maailman ainoa eläin, ihminen, ennen Avaruuteen häipymistään on perinnöllisyydestään ollut tarpeeksi inhimillinen tehdäkseen itsessään luomakunnan kruunun ja veljestään juhdan, joka sitä kruunua tukehtuakseen taivaalle kohottaa. Herruus ja orjuus — niin, sehän on kaikkina aikoina ollut valtakuntain suuruuden pohjana.
Hän sihahti ilkeästi. Ja sillä kerralla en hänestä enää saanut opasta.
Toisen kerran valitin, etten löytänyt mitään muinaisen elämänhyörinän merkkejä. Kaipasin kaupunkeja, kansallisuuksien rajapyykkejä, vilkasliikkeisiä kulkuteitä ja nerokkaita kuljetusneuvoja. Hän ojensi minulle pallotangon ja sovitti pääni kontaktikoneen hattuun.
— Meillä on vain kaupunkeja, sanoi hän osoittaen pisteitä pallon pinnalla. Mihin lähdemme?
— Wieniin, sanoin kerkeästi. — Muuta tuttua en Euroopassa näe.
— Se on Austria, Toisen piirin hallituskaupunki. Hän antoi neulan kulkea. Se pysähtyi mainitsemalleni paikalle. Tuijotin panoraamaan, kunnes kuva vakiintui ja Tai-Joon virkahti:
— Näetkö jotakin?
— Karua maata, kukkuloita, laaksoja, auringonpaahteisen tasangon.
— Etkö muuta?
— En — ah, kyllä näen: joukon pilkkuja, mustia, huikaisevia ja säteileviä.