— Tai-Jeo! — Tai-Jeo! raikui joukkojen innokas huuto, ja tämän vilpittömän mylvinän vyöryessä kintereilläni tunkeuduin kohti Tshung-Kingin suurta valtareittiä.
Jäljessäni juoksi kymmenkuntamiehinen joukko, ja kun valo äkkiä hulmahti käytävien valkoisesta kiilteestä, huomasin heidän käsissään hyökkäykseen työntyvät polttotangot.
— Oi suuri Tai-Jeo, läähätti etumainen heistä, — salli meidän seurata sinua Morris-Jeon pesään. Me emme tahdo suojella Ree-Kianin ruumista, mutta me tahdomme puolustaa sitä ainetta, mihin henkesi on asettunut.
— Se voisi maksaa teidän aineenne, toverit.
— Kongon valiojoukko on sen ilolla uhraava, oi suuri Tai-Jeo.
Katselin hänen silmiinsä. Masonin rinnalla olin tuon naaman muinoin nähnyt.
— Kara-Pao, sanoin muistini äkkiä selvetessä. — Sinä olet veljesi Kara-Hunin arvoinen. Kaikkeus suokoon sinulle huokeamman kuoleman. Tule!
Ja hänen miestensä päästäessä kaikuvan ilohuudon syöksyimme kohti Tai-Jeon palatsin aukiota.
Puolustusväen, joka valon palatessa oli rynnännyt esiin suojistaan, valtasi tuossa tuokiossa sitä järkyttävämpi pakokauhu. Aliaukion seinät revähtivät selkiselälleen ja edessäni oli jälleen huone, johon muutama kierros sitten astuessani olin tuntenut sielussani mykistävän kouristuksen.
Nytkin sen seiniä avarsi peilien monistava rengas, ja planeettien suurenmoinen kehä kierteli kuvassa loimottavan auringon hehkua. Mutta polttajain pelottava rintama ei enää toistunut kuvastimien pohjilla eikä tankojen liikkumaton jono ajanut kipinän kauhua tulijaan. Kirkuen ja sadatellen ämpyili aseensa jättänyt parvi seinävierustan sokkeloihin, ja vartijakammioiden perältä sitä täydensi naisten mieletön parku.