— Morris-Jeon luokse! huusin täysin voimin. — Nostolaite on tuossa! Meidän tankomme polttavat vain sen, joka vastarintaan nousee!
Vaunun seinät lennähtivät selälleen ja sen vartijat katosivat kuin lasku-auringon kilo. Kara-Paon miehistö jakautui kahtia, ja toinen puoli heistä kohosi mukanani korkeuteen.
Säpsähdin.
"Sinulle, joka tähän olet astunut, on suuri Kaikkeus avaava sylinsä tai kitansa", loimotti vastaani tuttu lause.
— Tuonne! huusin seinää osoittaen. — Tuon esteen takana on Morris-Jeon pesä!
Ja siinä minulle vasta selvisi, että edessäni tosiaankin oli este. Ei yksikään vartija ollut mylvintäämme pakenemassa, ei ainoakaan ääni vastannut tuon mestarillisen maisemasommitelman puitteista. Kaikkialla hiljaisuus, syvempi kuin hyljätyn Tshung-Kingin tunnelin.
— Polttakaa! huusin tuntiessani Ree-Kianin hengen pirullisen syyhytyksen. — Polttakaa seinä!
— Se ei auttaisi, vastasi Ree-Kianin hetkeksi vapautunut henki. — Morris-Jeo on jo aikoja sitten huutoasi paennut.
Näin miesteni kauhusta jähmettyvän. He vainusivat hengen läsnäolon eivätkä kyenneet kädellään tankoon koskemaan.
— Kara-Pao! sanoin väkisin intoani hilliten. — Jos Ree-Kianin aineeton henki voi miehesi tuolla tavoin säikyttää, niin mitä tekisikään hänen aineensa ja henkensä yhdessä. Anna tankosi minulle, Kara-Pao!