— Nyt! huusin pinnistäen tahtoni neljänteen hyökkäykseen. — Nyt! toistin pelottelulla häntä heikontaakseni. — Noiden käsien piti raueta, tuon pään piti veltosti lepoon painua ja noiden jalkojen piti voimattomiksi kangistua. Ah! Kuinka suloista oli noihin meheviin rintoihin pälyä, miten hivelevää tuon pehmoisen reiden lämpöä hipoa! — Miksen käännähtäisi puoliksi, miksen halaisi tuon kaulan hohtavaa hipiää, koskettaisi korvan helakkaa lehteä. —
Jotakin heltisi. Naisen käsi valahti kaulalleni, ja hänen huulensa suippenivat hellään kuiskeeseen.
— Suuri Tai-Jeo, tuli jostakin ääni, — totisesti sinä tiedät, mikä sieluasi paraiten sitoo. Elä anna otteesi hellitä!
En, totisesti en! Minä purin itseni naisen suuteloon, tahdoin nauttia kaikin aistimin — ja juuri kun olin nautinnon ylimmilleen opastanut, riuhtauduin irti kevytmielisen olennon sylistä ja ponnahdin Tai-Leonin eteen.
— Voitto! huusi sisimpäni, ja samaa kertasin Morris-Jeon huulilla.
Ja siinä tuokiossa tunsin jäsenten tottelevan tahtoani.
Suurten Valvojain kasvoilla leikitteli epävarma kirkastus. Tai-Maon peräytyi askeleen, ja Tai-Leon tuijotti tutkivasti silmiini.
— Morris-Jeo! huusin pakottaen koko tarmoni aineeseen. — Minä voisin esiintyä sinun nimessäsi ja Valvojasi eivät aavistaisi petosta. Mutta minä tahdon, että sinun äänesi todistaa totuuden. Siispä sanokoon henkesi, jota tällä sekunnilla pidän äärimmäisen eristettynä, mikä on totuus! On olemassa vain yksi ainoa Tai-Jeo, ja se on Tai-Kee-Jeo, joka tällä hetkellä kohottaa sinun kätesi käskyyn.
— Kuolema ja kirous! jyrähti vastaan. — Voiko Kaikkeus tällaisen häväistyksen sallia? Tue minua, Tai-Leon!
— Tai-Leon! — Tai-Leon! yllytti kauhistuneiden valvojain kuoro.