— Hän ilmoittaa yrttisadon ja ehdottaa kolmekymmentä uutta uhria kaivoksiin. Kuuletko muuta?
Juuri Tai-Joonin puhuessa erotti roteva käskynhaltija kädenliikkeellä palvelijansa ja asteli levossaan herkuttelevan kaunottaren luo. Minua hieman oudostutti. Odotin, että naiset vetäytyisivät syrjään tai hyytelöntarjooja edes kääntäisi selkänsä. Mutta ei — neitoset jatkoivat tanssiaan äskeistä laiskemmin, ja nainen valutti herkkua vuoroin kummankin rakastavaisen hymyileville huulille ja katseli idylliä välinpitämättömän alamaisen näköisenä.
Tunsin eläväni jäljellä aikalaisistani.
Tai-Joon kuljetti neulaa edelleen.
Nyt näin huoneen — se oli luola palatsiin verraten —, jonka heti tunsin ennen näkemäkseni. Samalla näin joukon ihmisiä, joista monen tuttu ulkomuoto toi mieleeni elämäni ensimmäiset hetket. Se oli synnyinkotini. Mutta neula jatkoi kulkuaan. Näköala toisensa jälkeen vilahti silmäini ohitse, luola toisensa perään paljasti minulle sisuksensa — samoja kukkuloita, laaksoja, pilkkuryhmiä, samoja viehättäviä kiiltoihoisia ihmisiä, samoja koneita, koneita ja taas koneita. Ainoastaan karun maan väri vaihteli välivivahduksin keltaisesta ruosteenruskeaan, kerran punaiseenkin, ja asujamet, sekä vaaleammat että tummemmat, lepäsivät, rakastelivat tahi hyörivät toimissaan aina sen mukaan, paahtoiko päivä vai kätkikö yö erämaan helmaansa.
Näin taajan joukon maleksivan minulle selittämättömässä valonkajastuksessa öistä laaksoa pitkin.
— Yrtinpoimijoita, selitti Tai-Joon. — Heidän työaikansa on yön kaksi viimeistä hetkeä.
Näin yöllistä taivasta vasten siivekkäiden kiitelevän parvittain ja yksitellen, maahan laskevan tai aukoista lentoon pyrähtävän.
— Ainoa kulkuneuvomme, sanoi Tai-Joon. — Muinoin meillä oli mahtava tunneli verkko, mutta kuuluisan Lefrangin kapinahankkeesta lähtien se on ollut käyttökelvoton. Mitä nyt?
En vastannut. Näin lukuisan joukon pyrkivän laajojen maa-aukkojen partaille. Sysimustien avantojen sisästä olin silloin tällöin näkevinäni pilkahtavan päitä, käsiä ja jalkoja, kaikki parrasta tavoitellen, siinä hetken kihisten ja jälleen syvyyteen painuen. Ensin tunki korvaani kaukainen sorina, sitten erotin sadatteluja ja nyyhkytyksiä, ja kun häipyvä näköpiiri lopulta vaihtui pilkkosenpimeään, kuulin huokausten ja valitusten sydäntäsärkevän kuoron, joka lauleli tuhansien riutuvien rintojen lohdutonta tuskaa.