Kuinka joutuisasti aika kuluikaan! Kierroskymmenet vierivät ohitseni hämärään liukuvana liutana ja ehdin tuskin imaista letkusta, jolla uskollinen Rai-Sun ruumiillista ihmistäni aika-ajoin ruokkieli. Tähtitiede, fysiikka ja kemia olivat sokaisseet minut aavistamattomilla ennätyksillään, ja tämä kaikin puolin karu ja viheliäinen maailma kohosi silmissäni sitä mukaa kuin tietoni sen salatuista ihmeistä laajeni. En enää kaivannut kasvi- ja eläinkuntaani, en surrut kielitieteen kangistumista klassillisuuden kaavoihin enkä liioin säikähtänyt filosofian kouraantuntuvaa konkreettisuutta, vaan heittäydyin innokkaasti opin houkuttelevaan lähteeseen ja ahmin sitä hanakammin, mitä runsaammin sen suonet pursuivat ja mitä oudommalta sen sisältö minusta aluksi tuntui.
Geologiaan ja Uusimman ajan historiaan syventyessäni unohdin koko ympäristöni. Entinen piintynyt maailmankatsomukseni romahti täydelleen, ja ryhdyin uuden katsantotavan luomiseen niin kokonaan, että hylkäsin opettajani ehdottamat, ennen niin mieltäkiinnittävät kiertoleijailutkin ja vietin päiväkaudet tuon ihmeellisen kontaktikoneen ääressä, silmät näkölaattaan naulittuina, kuulematta ja näkemättä muuta kuin Kiinan valtakunnan lukemattomia vaiheita, maapallon valtaamisesta liittovaltion purkautumiseen ja Tai-Wang-Jeon perustaman "yhden-ainoan-miehen" rautahallituksen alkuun asti.
Tämän uuden Napoleonin urotöitä pakostakin ihaillessani minut muuanna päivänä keskeytti Tai-Joon.
— Joo-Kee, sanoi hän pannen kätensä olalleni. Olen huutanut sinua jo neljänneksen hetkeä. Sinä ihailet Wang-Jeoa. Hänen suuruutensa oli kerta kaikkiaan hänen kykynsä irtautua aineestaan. Silloin tuo kyky oli vielä harvinaista. Mutta sen jälkeen kuin sama kyky on kehittynyt n.s. yläluokan varsinaiseksi tunnusmerkiksi, on helppous hallita tätä kykyä ainoa erikoisuus. Mutta se myöskin velvoittaa. Muinainen filosofi Fontell sanoi, että kun ihminen on tottunut käsittelemään ruumistaan sinä, mitä se itse asiassa on, vaatetuksena, silloin on syntynyt yli-ihminen. Wang-Jeosta lähtien on siinä kehitytty ja siihen sukua kasvatettu. Nyt on Maan valtijasuku yli-ihminen; mutta sen rinnalla on myöskin toinen ihminen — ja tämä toinen — siitä, Joo-Kee, kehitetään parhaillaan Uusimman ajan eläintä. Niin, eläintä! Jos suuri Tai-Wang-Jeo, sensijaan että polki sen jalkoihinsa, olisi raastanut sitä muassaan, kehittänyt, opettanut — Ah! Joo-Kee! Silloin hän olisi ollut —
Tai-Joon sihahti kärsimättömästi ja viittasi minua kiirehtimään. Tein työtä käskettyä — pieni tahdonjännitys riitti siirtämään minut ruumiini ulkopuolelle — ja jäin ihailemaan lepäävän aineeni ihmeteltävää kokoa.
— Voimakas, myönsi Tai-Joon. — Mutta et olekaan enää lapsi, olet kolmenviidettä vanha. Niin juuri kolmenviidettä, ja se on jo miehen ikä. Mutta aika ei ole hukkaan kulunut.
Ja hämmästykseni hän karkoitti jatkaessaan samaan hieman närkästyneeseen äänilajiin:
— Olet oppinut sen, mitä minä, viheliäinen palvelijasi, olen kyennyt sinulle opettamaan. Ja sillä välin on maailma rientänyt eteenpäin, kuohu on noussut maljan partaille. Oi suuri henki, herää, nouse, pudista päältäsi levollisen velttouden kahle ja omista kansalle suuret lahjasi. Oi suuri Tai-Kee, kansa on sinua odottanut, nyt on hetki tullut.
— Tai-Kee! sopersin selittämättömän ihmettelyn ja yhtä selittämättömän ihastuksen valtaamana. En ymmärrä sinua, Tai-Joon.
— Tule! sanoi hän vaivoin riistäytyen viime sanojensa aiheuttamasta liikutuksesta. — Tule! Minä tahdon näyttää sinulle kansan, tahdon tutustaa sinut sen mielentilaan, sen toiveisiin. Ei, ei, anna aineesi levätä!