— Rai-Sun! sanoin. — Oletko pyörryksissä? Eivätkö takaa-ajajamme voi nähdä valomerkkejäsi? Ja minun nähdäkseni olet tyyten unohtanut eristäjän.
— Eristäjän!
Siinä äänessä värähti jo puolinainen tunnustus. Ja silloin minun sisimmässäni kuohahti. Tempasin heijastajan ja käänsin sen päin hänen kasvojaan.
— Suuri armias Kaikkeus! valitti hän peräytyen. — Oi suuri henki!
— Vaikene, ulkokullattu orja!
Hän päästi surkean ulvahduksen, joka soinnullaan jo ilmaisi minulle asian oikean laidan. Mutta tuntiessani eristäjässä virran vavahduksen käsitin vasta tilanteen koko merkityksen. Ja se oli kauhistava: Olin ypöyksinäni tämän kolkon mantereen kamaralla, edessäni kuollut meren aava, takanani tuhottu turvapaikka ja ylläni kylmä, sydämettömän autio taivas, jota neljän piirin vaanijat paraikaa jostakin käsin risteilivät.
Ja tuo tuossa, ainoa ystäväni tässä oudossa maailmassa, oli häpeällisesti minut pettänyt. Kenties hän olikin tätä jo kauan mielessään hautonut ja nyt aikoi —
— Rai-Sun! sanoin kiukuissani. — Tule tänne, tähän eteeni!
Hän läheni kuin koira isäntänsä ruoskaa.
— Sanoit, että olet kadottanut kontaktin. Hakekaamme! Pistä kätesi tuohon jakajalle, vähän ylemmäksi — tuohon! Ja purista!