Hän kohotti katseensa.
— Niin, sanoi hän laskien sen vitkaan.
— Ja sinä?
Hän näytti vaivoin hillitsevän parahduksen, avasi virran, sulki sen, avasi jälleen — ja katsoi minuun läpi sinisen hämärän.
— Herra, sanoi hän oudolla äänellä, — tahdotko, että nyt puristan tankoa? Se ei minua enää peloita. Käske, oi suuri henki!
— Minä kiellän!
Hän tempasi kätensä jakajalta. Siinä liikkeessä oli rajaton määrä iloa.
— Oi herra, sanoi hän molemmin käsin etelän kuulakkaan hämärään viitaten, — seuraan sinua jäätikölle, pelastan sinut heidän kynsistään, tahi ainakin annan kuolintörmäyksen Bei-Woolle. Oi suuri henki, minä olen vannonut.
Hänen siipensä pyrähti lentoon, nousi kymmenen sylen korkeudelle ja liehakoi kuin uskollinen halli isäntänsä edellä. Meren mustan aavan suoltuessa alleni kuulin sen yksitoikkoisen sähinän sulautuvan oman siipeni sätkytykseen. Ja minä kovensin tahallani koneeni vauhtia.
Nyt jo tunsin sen, minkä vasta sittemmin ymmärsin: äskeinen tapahtuma oli herättänyt uinuvan omintakeisuuteni. Noustuani merisumun yläpuolelle pani tuhattuikkeinen taivaankansi rintani ylväästi paisumaan, ja katseeni haki ylpeästi näköpiirin takaa kaukaista Kuunsyöksyä. Sen laelta tahdoin tänä yönä silmäillä tätä avaraa kurjuuden pesää ja singota sille pöyhkeän taisteluvaatimukseni. Sen ja minun välilläni oli vain tähtikirkas taivaanreitti ja vajaata kolmeneljänneshetkeä.