Takanamme, melkoista lähempänä, näkyi kuin sumusta juuri eristyneenä kolme erillistä täplää.
— Se on Bei-Woo. Hän on nähtävästi viipynyt luolallamme. Muuten hän olisi jo meidät sivuuttanut.
— Me sukellamme sumuun, Rai-Sun!
— Ei käy, oi herra. Usva on liian hatara, ja Woo on jo meidät keksinyt. Mutta, herra, pakene sinä. Rai-Sun on takaa-ajajasi. Sinun ihosi on tarpeeksi punainen. Ontarion aavikolla poltin kerran Lao-Koon. Häntä ei olisi saanut polttaa.
— Rai-Sun! Me kaarramme sumussa länteen. Kenties löydämme Masonin varamajan.
— Oi herra, se olisi kuolema. Oi suuri henki, kuule palvelijasi ääntä. Suuri kaikkeus varmaankin sen toi mieleeni. Sinä olet punainen Lao-Koo, olet ollut suuren Tai-Joonin palvelijana — olet nyt minulta karannut ja minä ajan sinua — oi herra — näitkö? Bei-Woo vaihtoi sanan Lunan joukkojen kanssa. Suuri armias Kaikkeus olkoon meidän puolellamme!
Ja kipinäin yhä jatkuessa lounaisessa jo särkyneen viivan uloimmassa pisteessä Rai-Sun ajautui arveluttavan lähelle siipeäni ja höpisi hätäisesti:
— Alas! Sumuun! Karkaa, oi herra! Minä pysyn aina kintereilläsi! Ja kuuntele, mitä minä puhun!
Sillä hetkellä tein sen hautoen vielä omaa suunnitelmaani. Painauduin sumuun sellaisella vauhdilla, että hetkeksi sivuutin sen alaliepeenkin. Töin tuskin välttäen mustana lepäävän merenpinnan kiidin huimassa kaarteessa kohti synkkää pohjoista. Oikealta puolelta kuuluneen rapsahduksen johdosta silmäsin ympärilleni ja olin vähällä menettää mielenmalttini. Olin pyrähtänyt läpi puolikymmen-lukuisen vaanijajoukon ja kuullut hirvittävän parkaisun: — Lunarian sokeus!
Se oli nähtävästi Bei-Woon apujoukko, joka piti silmällä alareittiä. Mitä oli minulla silloin enää toivomista!