Mutta minä halasin pohjoiseen. Tahdoin välttämättä pohjoiseen. Koetin vaimentaa mieleeni väkisinkin tulleet epäilyt. "Mitä minä siellä? Ja entäpä, kun olen sivuuttanut merirajan?" Merirajan! Sehän oli myöskin sumun raja! Usvaa viilsi äkkiä valkoinen juova hipaisten vasempaa siivistöäni. Pyörtäessäni länteen kuulin takanani heikon huudahduksen ja samassa näin vähän matkan päässä edessäni kirkkaasti valaistun koneen. Tehden äkkisukelluksen painauduin sen alitse luoteeseen.
Kuolema ja kirous! Edessäni vilahti ensin yksi ainoa valojuova. Se tunnusteli kuin jättiläisetanan sarvi ympäristöä, sokaisi silmäni ja asettui eteeni leveänä valoviuhkana, salvaten minulta tien.
— Oi herra! kuului heikko läähätys takaani. — Palaa ylös, oi herra! Ne ovat piirittäneet meidät ja kiristävät rengasta.
— Ennen kuolema! tiuskasin kääntyessäni Rai-Suniin. Mutta tunsin, että oma järkeni nousi sellaista ajatusta vastaan.
— Oi herra — herra — minä en voi pysyä — kintereilläsi, kuului Rai-Sunin haihtuva läähätys.
Seuraavalla hetkellä äkkäsin rimpuilevani huikaisevassa valomeressä. Tuon tuostakin olin törmätä takaa-ajajiini, jotka sumussa näyttivät siipihaamuilta. Puoleksi sokaistuna pulpahdin tahtomattanikin usvan yläpuolelle, ja kun silmäni vihdoinkin tottuivat tähtikuulakkaan ympäristöön, huomasin olevani keskellä vainoojiani. He muodostivat ikäänkuin sirkuksen katsomon, jonka paikat olivat täytetyt ylintä riviä myöten.
— Oi veljet! kirkui takaani tutunomainen ääni. — Varokaa! Varokaa! Hän se on — Lao-Koo — joka tahtoi riistää sisarensa — suurelta Tai-Morris-Teolta! Polttakaa! Polttakaa!
Tämä viimeinen sana ajoi ruumiiseeni puistatuksen. Ampaisin kohti korkeutta, ainoata avonaista paikkaa tässä elävässä tynnyrissä. Mutta suppilon yläreuna kohosi edelläni ja supistui tiehäksi hatuksi, josta oli mahdoton suoriutua.
— Alas! Alas! Alemmaksi, orja! kuului huutoja ympärilläni.
— Horna vieköön! kirosin mielessäni ja siirsin nuolen tasapainoasteelle.