— Sano, että olet nähnyt minun seisovan kolme päivää ja että vielä hymyilen, kuului vastaus. Oi sitä ääntä!
— Kaunis See-Sea, sen sanon, vastasi vartija. Kohotin katseeni nähdäkseni naisen avaavan suunsa.
Mutta miehet olivat jo kadonneet, ja nainen hymyili ylpeästi.
Äkillisellä liikkeellä koetin kohota pystyyn, mutta siitä oli seurauksena vain se, että kahle leikkasi syvemmälle. Minun täytyi kun täytyikin tottua tähän lihasjännitykseen.
Mutta minun piti saada katsoa naiseen. Luulin näkeväni hänen varpaittensa puhuvan. Niskan taittamisen uhalla nostin katseeni. Hän näytti kohtaavan sen jo puolimatkassa.
Ah! sitä katsetta! Se oli kuin tähden tuike kalliolähteen silmästä. Ja jos koskaan naisen silmä on kyennyt pukemaan ajatuksen sanoihin, niin teki sen tuo palava pari kostean verhonsa suojasta.
— Poika-parka! sanoi se. Niin juuri — poika-parka, se sanoi; mies-paralle se olisi puhunut laajemmilla silmäterillä.
Hymyilin hänelle. Ja näyttääkseni, etten ollut vallan masentunut, tein perin rauhallisen yrityksen murtaa kahleeni.
Se epäonnistui. Mutta vaivani palkkioksi huomasin hänen koko ajan tarkanneen ponnistustani. Kun herpaannuin, laukesi jännittynyt ilme hänenkin kasvoiltaan, mutta hänen silmänsä imeytyivät silmiini voimalla, joka ilmeni koko vartalon työntymisessä eteenpäin.
Mitä hän sanoi?