Oi suloinen soitto! Mistä muualta voisitkaan kuulua kuin tuon herttaisen lehdon siimeksestä, auringossa lipattavan lahden laineilta, vastarannalla nousevan hongikon humusta! Missä olenkaan viipynyt seutuviitasi, mihin eksynyt ihanasta Edenistäni! Oi kotini, lapsuuteni, paratiisini! — Aah! helvetti!
Päätäni pakotti, ohimoilla jyskytti. Käsivarttani poltti kirvelevä kipu, ja vatsaani kouristi.
Mutta mitä —?
— Sano minulle, kuka olet. Sinä olet punainen, mutta orja et ole. Silmäsi ei ole orjan silmä, otsasi ei orjan otsa. Sinä olet kaunis. Kuka olet?
— Ja kuka olet sinä? kuiskasin.
— Minähän olen See-Sea, mahtavan Tai-Simonin kolmas puoliso. Tällä hetkellä vartijat pelaavat Rengasta, ja heidän silmänsä on sokaistunut. Mutta puhu ääneti!
— Minä olen Lao-Koo, orja — Ajatukseni oli viivähtänyt oikealla polulla.
— Lao-Koo sinä et ole. Orja et myöskään. Niin, täällä, nyt, voit olla Lao-Koo, minun silmissäni et koskaan. Miksi suljet sielusi viheliäisen orjan kuoreen? Ah, tiesinhän, että —
Säpsähdin. Ymmärsin äkkiä, että hän seurasi ajatuksiani. Ja juuri kun hänen ihastuksensa sen minulle paljasti, iskin koko sieluineni lähimpään aiheeseen.
— See-Sea! sanoin. — Tämä on hirmuinen paikka. Kuule! Kuule heidän tuskiaan. Kenelle on suuri Kaikkeus antanut yksinoikeuden tämän helvetin käyttöön ja kuinka hän on tuominnut tänne vain naisia? Ovatko he suurimmat syntiset?