— Lao-Koo, sinä, joka et ole Lao-Koo, keskeytti hän lievän närkästyksen väre äänessään, — tämä helvetti on naisten; miesten helvetiltä suuri armollinen Kaikkeus sinut säästäköön. Sinä olet varmaankin loukannut naisenomistus-oikeutta, koska Suuret Valvojat ovat sinut tähän sijoittaneet. Lao-Koo — ei, sano minulle jokin toinen nimi; tuo on orjan! — en kysy, rakastiko hän sinua paljon, sen tiedän; mutta rakastitko sinä häntä?
Minä vavahdin. Onneksi tuska vyötäisilläni jäähdytti mieltäni ja muistin Rai-Sunin.
— See-Sea, sanoin. — En ole vielä rakastanut naista omatakseni hänet.
Sanoiko hän siihen jotakin? Ainakaan en tiedä mitä hän sanoi. Mutta tunsin, että sieluani hiveli selittämättömän lämmin, onnekas väreily.
— See-Sea! huudahdin, tietämättä oikein, mitä sillä tarkoitin.
— See-Sea! kertasi kuin pehmoinen kaiku. — Sano se vielä kerran, niin opin rakastamaan omaa nimeäni. Oi jospa sinun silmäsi kammioni hohteessa katsoisivat minuun! Oi jospa kerran hymnien soidessa huulesi kuiskaisivat: See-Sea!
— Lao-Koo! Minä pelastan sinut! jatkoi ihastunut ääni huudahdukseni salvaten. — Minun täytyy! Suuri Tai-Simon jatkakoon vielä hetkisen unelmaansa.
Kuuntelin jännittyneenä jatkoa. Sitä ei tullut. Mutta tunsin, että hänen sanansa olivat uudelleen valaneet minuun rohkeutta ja toivoa.
Ja silloin pulpahti ympärilleni huikaiseva valo.
Nostin katseeni. Veri tukkeutui sydämeeni. Edessäni, lysähtänein polvin, riippuvin käsin ja täyteläinen lonkka rumasti sivulle pistäen kyyhötti See-Sea. Vyövanne oli tunkenut poven olkain tasalle ja kalpea poski lepäsi muodottomaksi paisuneella rinnalla.