Siitä johtuu kaikki nykyaikaisessa proletaarisessa liikkeessä piilevä ristiriitaisuus. Uudenaikainen proletaari luulee, että taloudesta, itse talouselämästä pitäisi lähteä kaiken sen, joka lopuksi antaa hänelle täydet ihmisoikeudet. Näiden oikeuksien puolesta hän taistelee. Mutta hänen pyrkimyksissään on jotakin, joka ei milloinkaan voi olla seurauksena yksistään taloudellisesta elämästä. On varsin tärkeä, voimakkaasti puhuva tosiasia, että juuri nykyaikaisen ihmiskunnan elämän vaatimuksista johtuvan yhteiskunnallisen kysymyksen moninaisten muotojen polttopisteessä piilee jotakin, jonka luullaan olevan seurauksena talouselämästä itsestään, mutta joka ei milloinkaan siitä yksistään voi johtua, vaan päinvastoin suorana viivana, jatkuen vanhasta orjajärjestelmästä johtaa läänitysajan maaorjuuden kautta nykyaikaiseen työläis-proletariaattiin. Minkälaiseen muotoon uudenaikaisissa oloissa tavarain ja rahan kiertokulku, pääoma, omistusoikeus, y. m. lienevät pukeutuneetkin, näissä oloissa on jotakin kehittynyt, jonka nimeä ei selvästi lausuta, jota myöskään uudenaikainen proletaari ei tietoisesti tunne, mutta joka kuitenkin on päävaikutin hänen yhteiskunnallisissa pyrkimyksissään. Se on tämä: uudenaikainen kapitalistinen talousjärjestys ei oikeastaan tunne omalla alallaan muuta kuin tavarakäsitteen. Ja jokin on nykyajan kapitalistisessa järjestelmässä muuttunut tavaraksi, joka proletaarissa herättää tunnelman: se ei saa olla tavara.
Kun kerran on tultu näkemään, kuinka yhtenä koko uudenaikaisen proletaarisen liikkeen päävaikuttimista uudenaikaisessa proletaarissa elää vaistomainen, itsetiedoton kammo, että hänen täytyy myydä työnantajalle työvoimansa ikäänkuin tavaraa kaupataan markkinoilla, kammo, että työvoimamarkkinoilla hänen työvoimansa kysyntä ja tarjonta näyttelee samaa osaa, kuin tavaran kysyntä ja tarjonta markkinoilla; kun on tultu näkemään, mikä merkitys tällä tavarakammolla nykyaikaisessa yhteiskunnallisessa liikkeessä on; kun on opittu ennakkoluulottomasti näkemään, että tämä kammo ei käy kyllin voimakkaasti ja jyrkästi ilmi vielä sosialistisista ohjelmistakaan, silloin on ensimmäisen vaikuttimen, haaveelliseksi havaitun henkielämän, lisäksi löydetty toinen, joka tänäpänä tekee yhteiskunnallisen kysymyksen pakoittavaksi, jopa polttavaksikin.
Vanhaan aikaan löytyi orjia. Koko ihminen kaupattiin, kuin tavara konsanaan. Jonkun verran pienempi osa ihmistä, mutta osa ihmisen olemusta kuitenkin alistettiin talousliikkeen alaiseksi maanorjuuden aikana. Kapitalismista on tullut voima, joka vielä osaan ihmisen olemusta lyö tavaraleiman: työvoimaan. En tahdo tässä väittää, ettei tätä asianlaitaa olisi huomattu. Päinvastoin: se on nykyajan yhteiskunnallisessa elämässä tunnustettu yhdeksi perustuksista. Sen tärkeä vaikutus yhteiskunnallisessa liikkeessä tunnetaan. Mutta kun siitä kysymys nousee, ajatellaan aina vain talouselämää. Kysymys työvoiman tavaraluonteesta tehdään paljaaksi taloudelliseksi kysymykseksi. Uskotaan talouselämästä itsestään nousevan voimia, jotka luovat olotilan, jossa proletaarin ei enää tarvitse tuntea työvoimansa sijoitusta yhteiskunnallisessa elimistössä itseään alentavaksi. Nähdään, kuinka uudenaikainen talouselämä on muodostunut ihmiskunnan uudemman historiallisen kehityksen ohessa. Nähdään myös, kuinka tämä talouden-muoto on lyönyt inhimilliseen työvoimaan tavaraleiman. Mutta sitä ei nähdä, kuinka itse talouselämän luonteeseen kuuluu, että kaiken siihen sidotun täytyy muuttua tavaraksi. Talouselämä merkitsee tavarain valmistusta ja tarkoituksenmukaista kulutusta. Inhimilliseltä työvoimalta ei voi riisua tavara-merkitystä, jollei löydetä keinoja irroittaa se taloudellisen elämän menettelytavoista. Ei ole pyrittävä taloudellista elämää niin muuttamaan, että inhimillinen työvoima pääsisi siinä oikeuksiinsa, vaan on etsittävä keinoja, kuinka saada tämä työvoima irti talouselämästä, alistaakseen sen yhteiskunnallisiin voimiin, jotka siitä ottavat tavaramerkityksen? Proletaari ikävöi sellaisia taloudellisia oloja, jossa hänen työvoimansa saa sille kuuluvan aseman. Hän ikävöi sitä sentähden, ettei hän näe, kuinka hänen työvoimansa tavara-merkitys pääasiallisesti johtuu hänen täydellisestä riippuvaisuudestaan taloudellisesta elämästä. Sen kautta, että hänen täytyy uhrata työvoimansa tälle elämälle, sulautuu hänen koko persoonallisuutensakin siihen. Talouselämä pyrkii luonteensa mukaisesti sopivammalla tavalla käyttämään hyväkseen työvoimaa samaten, kuin siinä tavaroita kulutetaan, niin kauvan kun työvoiman järjestely jätetään sen valtaan. Ikäänkuin uudenaikaisen talouselämän lumoomana tuijotetaan vain yksistään siihen, mikä tässä elämässä voi vaikuttaa. Mutta tällainen yksipuolinen näkökanta ei milloinkaan auta löytämään keinoja, miten päästäisiin pitämästä työvoimaa tavarana, sillä toinen talouden muoto on vain toisella tavalla käyttävä työvoimaa tavarana. Työkysymystä ei voida oikeassa muodossaan käsitellä yhteiskunnallisen kysymyksen osana, ennenkun opitaan näkemään, että talouselämässä tavarain valmistus, vaihto ja kulutus noudattaa lakeja, joita vuorostaan määräävät edut, joiden valtapiiriä ei pitäisi ulottaa yli inhimillisen työvoiman.
Nykyaikaiset ajattelijat eivät ole oppineet erottamaan toisistaan, kuinka vallan eritavalla sovellutetaan talouselämän yhteyteen yhdeltä puolen se, mikä työvoimana on sidottu ihmiseen, ja toiselta puolen taas se, mikä, alkuaan ihmisestä erillään, tavarana tuotetaan ja kulutetaan. Jos tätä suuntaa noudattavan terveen ajatustavan kerran onnistuu osottaa työkysymyksen todellinen laatu, on se myös näyttävä, mikä asema talouselämällä terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä tulee olla.
Tästä käynee siis jo selville, että "yhteiskunnallinen kysymys" jakaantuu kolmeen eri kysymykseen. Ensimäinen on osottava henkielämän terveen muodon yhteiskunnallisessa elimistössä; toinen on käsittelevä työ-olojen oikeata järjestelyä yhteiskunnassa, ja kolmas on näyttävä, kuinka talouselämän tulee toimia yhteiskunnallisessa elimistössä.
[II. Elämän vaatimia ja todellisuuden mukaisia yhteiskunnallisten kysymysten ja tarpeitten ratkaisukokeita.]
Sen, mikä on antanut nykyajan yhteiskunnalliselle kysymykselle erikoisen leiman, voi sattuvimmin lausua seuraavasti: teollisuuteen perustuva talouselämä ja uudenaikainen kapitalismi, ne ovat vaikuttaneet jonkinlaisella itsestään ymmärrettävällä luonnonmukaisuudella ja tuottaneet uudenaikaiselle yhteiskunnalle eräänlaisen sisäisen järjestyksen. Samalla kun inhimillinen luomakyky on kiintynyt siihen, minkä tekniikka ja kapitalismi ovat aikaansaaneet, on se laiminlyönyt muut haarat, muut yhteiskunnallisen elimistön jäsenet. Mutta näille on inhimillisen itsetietoisuuden välttämättömästi myöskin osotettava oikea toimiala, jos yhteiskunnallinen elimistö tahdotaan terveenä pysyttää.
Antaakseni tässä luonteenomaisen kuvan yhteiskunnallisen kysymyksen kaikinpuoliseen tarkasteluun kehoittavista vaikuttimista sallittanee minun selvyyden vuoksi käyttää vertausta. Mutta on huomattava, ettei tällä vertauksella tarkoteta mitään muuta, kuin juuri vertausta. Sellainen voi olla avuksi inhimilliselle käsityskyvylle ohjatakseen sitä juuri siihen suuntaan, mikä on välttämätön, jos tahtoo saada oikean kuvan yhteiskunnallisen elimistön tervehtymisestä. Kenen tältä kannalta on pakko tarkastella yhtä monimutkaisemmista elimistöistä, ihmisellistä elimistöä, hänen täytyy kiinnittää huomionsa siihen, että tässä ihmisellisen elimistön olemuksessa ilmenee kolme rinnakkain, mutta joltisen itsenäisesti toimivaa järjestelmää. Nämä kolme rinnakkain toimivaa järjestelmää voidaan kuvata jokseenkin seuraavalla tavalla. Ihmisellisessä elimistössä toimii ensinnäkin se järjestelmä, joka käsittää hermo- ja aistielämän. Voisipa sitä tärkeimmän elimensä mukaan, johon hermo- ja aistielämä ovat keskitetyt, nimittää pää-elimistöksi.
Toisena ihmisellisen rakenteen jäsenenä on tunnustettava, jos tätä rakennetta todella halutaan ymmärtää, mitä minä tahtoisin nimittää rytmilliseksi järjestelmäksi. Se käsittää hengityksen ja verenkierron, se on kaiken, mikä ilmenee ihmisellisen ruumiinrakenteen rytmillisinä ilmiöinä.