Yhteiskunnallisessa elimistössä, joka on muodostunut tämän esityksen hengessä, järjestetään oikeuselämän vaatimat verot oikeus- ja talouselämän johtajien keskinäisellä sopimuksella. Ja kaikki, mitä henkinen järjestö tarvitsee kannatuksekseen, on se saapa yhteiskunnallisessa elimistössä toimivilta yksityishenkilöiltä vapaaehtoisena myötätuntoisuuden todistuksena. Henkisen järjestön terve perustus on henkiseen työhön kykenevien henkilöiden vapaassa kilpailussa ja yksilöllisessä yritteliäisyydessä.
Mutta ainoastaan tällaisessa yhteiskunnallisessa elimistössä osaa oikeuden hallinto antaa todellisen arvon oikealle tavaran jaolle. Talousjärjestö, joka ei kuluta ihmistyötä yksityisten tuotantoalojen tarpeiden tyydyttämiseksi, vaan sen mukaan, minkä oikeus sille myöntää, on arvioiva tavarain arvon niihin käytetyn ihmistyön mukaan. Se ei ole salliva ihmistyön määrää mitattavan tavarahinnoilla, jotka on saatu häikäilemättömällä ihmisten rasituksella. Sellainen elimistö on laativa lakinsa ottaen huomioon puhtaasti inhimilliset olosuhteet. Lapsilla tulee olla oikeus päästä osallisiksi kasvatuksesta; perheenisällä tulee työstään olla suuremmat tulot, kuin yksinäisellä. Tämän tulonlisäyksen myöntävät hänelle laitokset, jotka syntyvät kaikkien kolmen yhteiskunnallisen järjestön yhteisellä sopimuksella. Tällaiset laitokset voivat myös järjestää kasvatuskysymyksen siten, että taloudellisen järjestön hallinto määrää vallitseviin taloudellisiin olosuhteisiin katsoen kasvatusmenoihin tarvittavan määrärahan ja oikeusvaltio sitten vahvistaa yksityisten oikeudet henkisen järjestön ohjeiden mukaan. Tässäkin kuuluu tosioloja silmällä pitävään ajattelutapaan viitata tällaisilla esimerkeillä ainoastaan mihin suuntaan tuollaiset laitokset voivat toimia. Onhan mahdollista, että yksityistapauksissa aivan toisellaiset laitokset voivat olla oikeita. Mutta nämä "oikeat" voidaan aikaansaada ainoastaan noiden kolmen itsessään vapaan yhteiskunnallisen elimistön jäsenen päämäärästään tietoisella yhteistoiminnalla. Vastoin monenlaisia ajatussuuntia, joita nykyaikana pidetään käytännöllisinä, mutta jotka sitä eivät kuitenkaan ole, tarkottaa tämä esitys sellaista yhteiskunnallisen elimistön jaottelua, että ihmisten toiminta siinä käy yhteiskunnan tarkotusperiä vastaavaksi.
Niinkuin lapsilla on oikeus kasvatuksen saantiin, samoin tulee vanhuksilla, sairailla, leskillä olla oikeus toimeentuloon, johon tarvittava pohjakapitaali on koottava samalla tavalla kuin ylempänä mainittu ala-ikäisten kasvatukseen tarvittava kapitaaliavustus. Pääasiana tässä kaikessa on, että itseään elättämään kykenemättömän avustusta ei saa määrätä talouselämän taholta, vaan päinvastoin on talouselämä tehtävä riippuvaiseksi julkisesta oikeudentunnosta. Talousjärjestössä työskentelevien työpalkka on sitä pienempi, kuta enemmän ansaitsemaan kykenemättömille on maksettava. Mutta tämä "vähennys" on kaikkien yhteiskunnallisen elimistön jäsenten yhtäläisesti kestettävä, jos tässä tarkottamamme yhteiskunnalliset vaikuttimet pääsevät toteutumaan. Taloudellisesta elämästä irrotettu oikeusvaltio on tekevä työhön kykenemättömien kasvatuksesta ja ylläpidosta todella yleisinhimillisen kysymyksen, jota se onkin, sillä oikeusjärjestön alaan kuuluu se, mihin kaikilla täysi-ikäisillä ihmisillä on sananvalta.
Yhteiskunnallinen elimistö, jollaista tässä tarkotetaan, on käyttävä paremmilla yksilöllisillä kyvyillä aikaansaadun ylituotannon yhteiskunnan hyväksi, samoinkuin se on ottava yhteiskunnalta vähempikykyisten elatukseen tarvittavat varat. "Yliarvoja" ei luoda yksilöiden ansaitsematonta nautintoa varten, vaan yhteiskunnallisen elimistön sielullisen ja aineellisen hyvinvoinnin kohottamiseksi ja sen vaalimiseksi, mikä tästä elimistöstä syntyy voimatta sitä suoranaisesti hyödyttää.
Ken on sitä mieltä, että näiden kolmen yhteiskunnallisen elimistön jäsenen erottamisella on vain aatteellinen merkitys ja että yhtenäisessä valtioelimistössäkin tahi koko valtion käsittävässä, tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvassa, taloudellisessa osuuskunnassa tuo jako syntyisi "itsestään", hänen tulee vain luoda katseensa niihin erikoisiin yhteiskunnallisiin laitoksiin, jotka ovat seurauksena kolmijakoisuuden toimenpanosta. Silloin esim. ei valtiohallinnon enää tarvitse määrätä rahaa lailliseksi maksuvälineeksi, vaan riippuu sen käyttäminen talousjärjestön hallintokuntien keskinäisistä toimenpiteistä. Sillä terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä raha ei voi olla muuta, kuin todistus saamaan toisten valmistamia tavaroita talouselämän kaikilta aloilta sen perusteella, että todistuksen omistaja itse on ollut valmistamassa tavaroita talouselämää varten. Rahankierron kautta yhtyvät talouselämän eri haarat yhdeksi kokonaistaloudeksi. Jokainen niistä valmistaa kiertoteitse yleistalouden kautta kaikille muille. Talouden alalla ollaan tekemisissä ainoastaan tavara-arvojen kanssa.
Tällä alalla saavat myös ne tuotteet, jotka ovat peräisin henkisestä ja valtiollisesta järjestöstä, tavaramerkityksen. Mitä opettaja oppilaissaan saa aikaan, merkitsee talouden kiertokulussa tavaraa. Opettajalle maksetaan yksilöllisistä kyvyistään yhtä vähän, kuin työmiehelle tämän työvoimasta. Ainoastaan siitä voidaan molemmille maksaa, mikä heidän toiminnastaan talouselämän kiertokulussa voidaan pitää tavarana. Kuinka vapaan yritteliäisyyden ja oikeuden tulee vaikuttaa, että tavaraa syntyisi, se on yhtäpaljon taloudellisen kiertokulun ulkopuolella, kuin luonnonvoimien vaikutus viljantuotantoon hyvänä ja huonona vuotena. Talouselämän kiertokulussa merkitsevät henkinen järjestö siihen nähden, mitä se pitää taloudellisena tuotteenaan, ja myös valtio vain yksityisiä tavarantuottajina. Mitä ne omalla alallaan tuottavat ei vielä ole tavaraa; siksi se vasta tulee joutuessaan talouselämän kiertokulun yhteyteen. Ne eivät harjota taloutta omalla alallaan; mutta niiden tuotannolla harjottaa taloudellisen järjestön hallitus taloutta.
Tavaran (tahi tuotannon) puhdas taloudellinen arvo rahassa lausuttuna riippuu siitä tarkotuksenmukaisuudesta, jolla taloudellista elämää johdetaan. Tämän johdon toiminnasta riippuu, miten hedelmällinen toiminta voi kehittyä sillä henkisellä ja oikeudellisella pohjalla, jonka yhteiskunnallisen elimistön toiset jäsenet luovat. Tavaran raha-arvo ilmaisee silloin, että taloudellisen elimistön laitokset valmistavat tavaraa yleistä kysyntää vastaavan määrän. jos tässä kirjoituksessa ilmilausutut edellytykset toteutuvat, niin ei taloudellisen elimistön päämääränä tule olemaan tuotannon kohottaminen rikkauksien saavuttamiseksi, vaan vasta syntyvät ja moninaisimmilla siteillä toisiinsa liitetyt osuuskunnat tulevat sovittamaan tavarain tuotantonsa yleisen kysynnän mukaan. Sen kautta saadaan tätä tarvetta vastaava suhde syntymään raha-arvon ja tuotantolaitosten välillä yhteiskunnallisessa elimistössä.[6] Raha on terveessä yhteiskunnallisessa elimistössä todella oleva vain arvonmäärääjä; sillä jokainen kolikko tahi seteli edellyttää valmistunutta tavaraa, jota vastaan ainoastaan rahan omistaja on voinut rahansa saada. Olosuhteet pakottavat ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, että raha kadottaa arvonsa sen omistajalle, kun se on menettänyt yllämainitun merkityksensä. Tällaisiin toimenpiteisiin on viitattu. Raha-omaisuus siirtyy määrätyn ajan kuluttua sopivalla tavalla yhteiskunnalle. Ja ettei rahaa, joka ei ole kiinnitetty tuotantoliikkeisiin, talousjärjestön määräyksiä kiertämällä, pidettäisi salassa, voidaan sitä aika-ajoittain leimata tahi painaa uudestaan. Näistä asianhaaroista on myös seurauksena, että kapitaalin antama korko on vuosien kuluessa pienenevä. Raha on kuluva loppuun, niinkuin tavarakin. Tällainen toimenpide valtion puolelta on kuitenkin oikea. "Korkoa korolle" ei enää voi esiintyä. Ken on tehnyt säästöjä, on luonnollisesti toiminut tavalla, joka oikeuttaa hänet sittemmin saamaan niiden vastineeksi tavaraa, kuten tällä hetkellä suoritettu työ oikeuttaa samanaikaisiin vastasaataviin; mutta vaatimuksilla on määrätty rajansa; sillä menneisyyteen perustuvat vaatimukset voidaan tyydyttää vain nykyhetken työllä. Sellaiset vaatimukset eivät saa muodostua taloudellisiksi pakkokeinoiksi. Näillä edellytyksillä saadaan rahakanta oikealle pohjalle. Sillä samapa kuinka rahamuoto muuten olosuhteista riippuen vaihteleekin: rahakanta on oleva talousjärjestön hallituksen järkevä toimenpide. Rahakanta-kysymystä ei mikään valtio tyydyttävästi voi ratkaista lakimääräyksillä; nykyiset valtiot voivat sen ratkaista vain jättämällä siihen tarvittavat välttämättömät toimenpiteet erikoisen taloudellisen järjestön huoleksi.
Puhutaan paljon uudenaikaisesta työnjaosta, sen aiheuttamasta ajansäästöstä, tavarainhyvyydestä, tavarain vaihdosta y.m., mutta harvoin otetaan huomioon, kuinka se vaikuttaa yksityisen ihmisen suhtautumiseen työhönsä. Joka työskentelee työnjakoon perustuvassa yhteiskunnallisessa elimistössä, ei hän oikeastaan milloinkaan ansaitse itse tulojaan, vaan saa ne kaikkien yhteiskunnalliseen elimistöön kuuluvien työllä. Räätäli, joka valmistaa itseään varten takin, ei suhtaudu takkiinsa samalla tavalla kuin ihminen, joka alkutilassa on pakotettu itse hankkimaan kaikki elintarpeensa. Hän valmistaa itselleen takin voidakseen tehdä muille vaatteita; ja takin arvo hänelle riippuu kokonaan muiden toiminnasta. Takki on oikeastaan tuotantoväline. Moni pitänee tätä saivarteluna. Mutta jos hän tarkastelee tavarain arvon muodostamista taloudellisessa kiertokulussa, on hän tuleva toisiin mietteisiin. Hän on silloin huomaava, että työnjakoon perustuvassa talousjärjestössä on mahdotonta tehdä työtä itselleen. Voidaan tehdä työtä vain muille ja antaa muiden tehdä työtä itselleen. On yhtä mahdotonta tehdä työtä itselleen, kuin syödä itse itsensä. Mutta voidaan luoda laitoksia, jotka ovat ristiriidassa työnjaon olemuksen kanssa. Niin tapahtuu, kun tavarain valmistus pannaan tarkottamaan yksityisen ihmisen rikastuttamista sillä omaisuudella, jonka hän kuitenkin on voinut hankkia itselleen vain yhteiskunnallisen elimistön muiden jäsenten avulla. Työnjaon tarkotuksena on, että yksityiset sovittavat elämänsä koko yhteiskunnan oloja silmällä pitäen; se ei siedä taloudellista itsekkyyttä. Jos tätä itsekkyyttä siitä huolimatta esiintyy luokkaetujen tahi muussa muodossa, syntyy siitä yhteiskunnallisesti kestämätön olotila, joka aiheuttaa yleisen sekasorron. Tällainen tilanne vallitsee nykyään. Löytynee useita, joita ei liikuta vaatimus, että oikeudelliset ja muut olot on järjestettävä epäitsekästä työnjakoa silmälläpitäen. Heidän on sitten vedettävä johtopäätökset katsantokannastaan ja ne ovat: kaikki pyrkimykset ovat turhia; yhteiskunnallinen liike ei johda mihinkään tulokseen. Totta onkin, että liikettä ei voida hyödyttää, jollei kiinnitetä huomiota tosi-elämän vaatimuksiin. Se ajatuskanta, johon tämä ajatus perustuu, tahtoo, että ihmiset sovittavat toimintansa yhteiskunnallisen elimistön elinehtojen mukaiseksi.