Terveen yhteiskunnallisen elimistön sisäinen jaottelu tekee myös kansainväliset suhteet kolmijakoisiksi. Jokaisella noista kolmesta alueesta on oleva itsenäiset välinsä muiden yhteiskunnallisten elimistöjen vastaaviin alueisiin. Yksi maa-alue joutuu taloudellisiin suhteisiin toisten kanssa ilman että oikeusvaltioiden suhteet siihen mitenkään suoranaisesti vaikuttaisivat[7]. Ja päinvastoin oikeusvaltioiden suhteet tulevat määrätyissä rajoissa kehittymään täysin riippumattomina taloudellisista suhteista. Tämä riippumattomuus suhteiden syntymisessä on vaikuttava tasottavasti ristiriitaisuuksiin. Yksityisten yhteiskunnallisten elimistöjen kesken herää yhteisiä harrastuksia, jotka tekevät valtakuntien väliset rajat vähemmän tärkeiksi ihmisten yhteiselämälle. Yksityisten maa-alueiden henkiset järjestöt voivat solmia suhteita keskenään ottaen huomioon vain ihmiskunnan yhteisen henkielämän tarpeet. Valtiosta riippumaton, itsenäinen henkielämä on luova olosuhteita, jotka silloin ovat sietämättömät, kun henkisen tuotannon tunnustaminen riippuu oikeusvaltiosta eikä henkisen järjestön johdosta. Siinä suhteessa ei ole mitään eroa kansainvälisen tieteen ja muiden henkisten työalojen välillä. Muodostavathan kunkin kansan oma kieli ja kaikki, mikä siitä riippuu, erikoisen henkisen työalan. Kansan itsetietoisuuskin kuuluu tänne. Yhden kielialueen asujamisto ei joudu luonnottomiin riitaisuuksiin toisen alueen asukasten kanssa, jollei se tahdo kansallisen kultuurinsa levittämiseksi turvautua valtiolliseen järjestöön tahi taloudelliseen väkivaltaan. Jos jollakin kansallisella kulttuurilla on suurempi leviämiskyky ja henkinen hedelmällisyys, kuin toisella, on sen leviäminen oikeutettua ja tulee rauhallisesti tapahtumaan, jos sen takana ovat henkisestä järjestöstä riippuvaiset voimat.
Nykyaikana ovat yhteiskunnallisen elimistön kolmijaon pahimpana esteenä ihmisten samaan kieleen ja kansalliseen kulttuuriin perustuva yhteenkuuluvaisuus. Tämän esteen täytyy väistyä niiden pyrkimysten tieltä, jotka ihmiskunnan kokonaisuudessaan on yhä itsetietoisemmin omistettava itselleen uudenaikaisen elämän vaatimuksesta. Tämä ihmiskunta on opittava tuntemaan, että jokainen sen osista on saavuttava itselleen todella ihmisarvoiset olosuhteet ainoastaan liittymällä elinvoimaisilla siteillä kaikkiin muihin osiin. Kansojen toisiaan lähestyminen on muiden luonnollisten vaikuttimien ohella yhtenä syynä kansainvälisen oikeuden ja talouden historialliseen kehittymiseen. Mutta voimien, jotka kansakuntia kasvattavat, tulee saada kehittyä vuorovaikutuksessa keskenään, ilman että sitä estävät ne suhteet, joita valtiot ja taloudelliset osuuskunnat kehittävät keskenään. Se voidaan saavuttaa sillä, että kansakunnat toimeenpanevat yhteiskunnallisten elimistöjensä sisäisen kolmijaon siten, että jokainen jäsen on tilaisuudessa kehittämään omat itsenäiset suhteensa toisiin yhteiskunnallisiin elimistöihin.
Tämän kautta syntyy kansojen, valtioiden ja taloudellisten yhdyskuntien kesken monimuotoisia yhdyssiteitä, jotka kiinnittävät jokaisen osan ihmiskuntaa toinen toisiinsa, niin että toinen oman etunsa tähden seuraa myötätunnolla toisen elämää. Kansainliitto syntyy tosiolojen herättämistä alkuvaikuttimista. Sitä ei ole tarvis "perustaa" yksipuolisten oikeuskäsitteiden nojalla [8].
Erityisestä merkityksestä tosioloja seuraavalle ajattelijalle täytyy olla sen seikan, että vaikkakin tässä yhteiskunnalliselle elimistölle esitetyt päämäärät koskevat kaikki ihmiskuntaa, jokainen yksityinen yhteiskunnallinen elimistö voi ne toteuttaa, yhdentekevä, kuinka muut maat tässä suhteessa menettelevät. Kun yhteiskunnallinen elimistö jakaantuu kolmeen luonnolliseen jäseneensä, voivat niiden edustajat riippumattomina yhdyskuntina solmia muiden kanssa kansainvälisiä suhteita, vaikkapa nuo toiset eivät vielä olisikaan omasta puolestaan kolmijakoa toimeenpanneet. Ken kulkee tämän uudistuksen etunenässä, hän vaikuttaa ihmiskunnan yhteisen päämäärän hyväksi. Mitä on tehtävä, se on raivaava itselleen tien paljon suuremmalla, todellisista inhimillisyysvaikuttimista lähtevällä voimalla, kuin kongressipäätöksillä ja sopimuksilla. Todellisuuden pohjalla on tämä päämäärä ajateltu, todellisessa elämässä, missä inhimillisiä yhteiskuntia vain löytyy, siihen voidaan pyrkiä.
Ken viimeisinä vuosikymmeninä on seurannut tapahtumia kansojen ja valtioiden elämässä siltä kannalta, johon tämä esitys perustuu, hän voi havaita, kuinka nykyiset historiallisesti kehittyneet valtiot, joissa henki-, oikeus- ja talouselämä ovat yhteensulautuneet, solmivat kansainvälisiä suhteita, jotka veivät loppuromahdukseen. Mutta hän voi myöskin nähdä, kuinka vastakkaiset voimat, lähtien itsetiedottomista inhimillisyysvaikuttimista, viittasivat kolmijakoon päin. Tämä on oleva parannuskeino järkytyksiä vastaan, jotka yhtenäisyysvimma on aiheuttanut. Mutta "määräävien kansanjohtajien" elämä ei ollut suunnattu näkemään, mikä kauvan oli ollut kypsymässä. Keväällä ja alkukesästä 1914 saatiin vielä kuulla "valtiomiesten" puhuvan, että Europan rauha hallitusten ponnistuksilla, inhimillisesti päättäen, oli turvattu. Näillä "valtiomiehillä" ei ollut aavistustakaan, että heidän teoillaan ja puheillaan ei enää ollut mitään vaikutusta todellisten tapausten kulkuun. Mutta heitä pidettiin "käytännönmiehinä". "Haaveilijoita" sen sijaan olivat ne, jotka vastoin "valtiomiesten" mielipiteitä olivat viimeisten vuosikymmenien aikana luoneet itselleen oman katsantokannan, niin kuin tämänkin kirjoittaja, joka siitä kuukausia ennen sotaromahdusta viimeksi Wienissä pienelle kuulijakunnalle esitelmöi. (Suuremman yleisön edessä hän varmaankin olisi joutunut naurunalaiseksi). Hän puhui siitä, mikä uhkasi, jotenkin seuraavasti: "Nykyaikana vallitsevat elämänpyrkimykset käyvät yhä voimakkaammiksi, kunnes ne lopuksi tekevät tyhjäksi itse itsensä. Ken hengen silmillä yhteiskunnallista elämää katselee, voi nähdä kuinka kaikkialla kauheita yhteiskunnallisia mätäpaiseita on nousemassa. Tämä on se suuri suru sivistyksen puolesta, joka kalvaa nykyisten olojen katselijaa. Siinä on se rasittava painajainen, joka vielä silloinkin, kun jo on kadottanut kaiken innostuksen elämäntapausten tutkimiseen henkisen tieteen aseilla, pakottaa puhumaan parannuskeinosta sanoilla sellaisilla, kuin tahtoisi huutaa koko maailmaa vastaan. Jos yhteiskunnallinen elimistö edelleen kehittyy samalla tavalla, kuin tähän asti, silloin kärsii kulttuuri vahinkoja, jotka yhteiskunnalliselle elimistölle ovat yhtä vaarallisia kuin syöpä ihmisruumiille". Mutta hallitsevien piirien elämänkatsomus kehitti tällä elämän perustuksella, jota se ei voinut eikä tahtonut nähdä, vaikuttimia, jotka aiheuttivat toimenpiteitä, jotka olisi pitänyt antaa raueta, mutta ei sellaisia, jotka olisivat synnyttäneet luottamusta eri yhteiskuntien välillä.
Ken luulee, ettei nykyisen maailmanromahduksen suoranaisten syiden joukossa ollut mitään osaa yhteiskunnallisilla elämänvaatimuksilla, hänen on syytä miettiä, mitä sotaa valmistelevien valtioiden politisista vaikuttimista sitten olisi tullut, jos "valtiomiehet" olisivat ottaneet nämä yhteiskunnalliset vaatimukset ohjelmiinsa. Ja mitä olisi jäänyt tekemättä, jos nämä ohjelmat olisivat tarkottaneet muuta, kuin syntyainesten katoamista, jotka sitten pakostakin aikaansaivat räjähdyksen. Jos viimeisinä vuosikymmeninä kiinnitti huomionsa siihen hiipivään syöpätautiin valtioiden keskinäisissä väleissä, joka oli seurauksena ihmiskunnan johtavien piirien elämästä, voi hyvin ymmärtää, kuinka muuan yleisinhimillisiin henkisiin harrastuksiin osaaottanut henkilö siihen nähden, miten yhteiskunnalliset harrastukset näissä johtavissa luokissa ilmenivät, saattoi jo 1888 lausua: "Päämäärä on: tehdä koko ihmiskunnasta sen viimeisellä kehitysasteella veljien valtakunta, veljien, jotka jaloimpien vaikuttimien innostamina yhdessä kulkevat eteenpäin. Ken seuraa historiaa vain Europan kartan avulla, voisi luulla yleisen murhaamisen täyttävän meidän läheisimmän tulevaisuutemme", mutta vain ajatus, että "täytyy löytyä tie todelliseen ihmiselämän onnellisuuteen" voi ylläpitää ihmisarvon tunnetta. Ja tämä ajatus on sellainen, "joka ei näytä olevan sopusoinnussa meidän ja naapuriemme hirvittävien sota-varustelujen kanssa, mutta johon minä luotan ja jonka täytyy valaista meille tietä, jollei ylimalkaan olisi parasta tehdä yhteisellä sopimuksella loppu ihmiselämästä ja määrätä julkinen itsemurhan päivä" (Hermann Grimm 1888 kirjassaan "Aus den letzten fünf Jahren" s. 46). Mitä olivat sotaiset varustelut muuta kuin sellaisten ihmisten toimia, jotka tahtoivat ylläpitää valtiota yhtenäisessä muodossaan siitä huolimatta, että tämä muoto uudenaikaisen kehityksen kautta oli joutunut ristiriitaan kansojen terveen yhteiselämän kanssa. Tällaisen terveen yhteiselämän voi sen sijaan synnyttää yhteiskunnallinen elimistö, joka on kehittynyt uudemman ajan elämän vaatimuksista.
Itävaltalais-unkarilainen valtiomuoto kaipasi enemmän kuin puolivuosisataa uudistustaan. Sen henkinen elämä, jonka juuret olivat lukuisissa kansallisuuksissa, vaati muotoa, jonka kehitystä esti vanhentuneista vaikuttimista syntynyt yhtenäisvaltio. Serbialais-itävaltalainen ristiriita maailmansodan alussa, on täydellisin todistus siitä, että tämän yhtenäisvaltion politiset rajat määrätystä ajankohdasta alkaen olivat sopimattomat kansojen kulttuurielämän rajoiksi. Jos itsenäinen polittisesta valtiosta ja sen rajoista riippumaton henki-elämä olisi saanut kehittyä näiden rajojen ylitse tavalla, joka oli sopusoinnussa kansojen päämäärien kanssa, silloin ei henki-elämästä lähtenyt ristiriita olisi purkautunnut politiseksi romahdukseksi. Tähän suuntaan kulkeva kehitys näytti kaikista, jotka Itävalta-Unkarissa kuvittelivat "valtiomiehen tavoin" ajattelevansa, mahdottomalta, jollei mielettömältä. He eivät olleet tottuneet ajattelemaan muuta kuin että valtiollisten rajojen täytyi langeta yhteen kansallisten yhdyskuntien rajojen kanssa. Heidän oli mahdotonta ymmärtää, että valtiollisten rajojen yli voi kehittyä henkisiä järjestöjä, jotka käsittävät koululaitoksen ja muita henkisen elämän aloja. Ja kuitenkin: tämä "käsittämätön" on nykyaikaisen kansainvälisen elämän vaatimus. Käytännöllisesti ajatteleva ei saa takertua näennäisesti mahdottomaan ja luulla, että näiden vaatimusten mukaiset laitokset kohtaisivat voittamattomia vastuksia: vaan hänen on juuri suunnattava pyrkimyksensä vastusten voittamiseen. Sen sijaan, että olisi suunnattu "valtiomiesmäinen" ajatus uudenaikaisten vaatimusten mukaiseen suuntaan, pyrittiin luomaan laitoksia, joiden tarkoituksena oli yhtenäisvaltion tukeminen näitä vaatimuksia vastaan. Tästä valtiosta tuli senkautta yhä mahdottomampi muodostuma. Ja 20 vuosisadan toisella vuosikymmenellä oli sillä valittavana joko olla kykenemätön tekemään mitään vanhan valtiomuotonsa säilyttämiseksi ja odottaa hajoamistaan tahi koettaa väkivalloin ulkonaisesti koossa pitää sisällisesti mahdotonta, puolustaen menettelyään sotilaalliselta näkökannalta. Itävalta-Unkarin "valtiomiehillä" ei ollut 1914 muuta mahdollisuutta kuin joko oli heidän otettava päämääräkseen uusien elinehtojen luominen terveelle yhteiskunnalliselle elimistölle ja sillä tavalla, että voivat jälleen saavuttaa maailman luottamuksen, tahi heidän täytyi antaa sodan puhjeta ylläpitääkseen vanhaa. Kun tältä pohjalta arvostelee 1914 vuoden tapahtumia, voi ratkaista oikein syyllisyyskysymyksenkin. Useiden kansallisuuksien osallisuuden tähden Itävalta-Unkarin valtiojärjestelmässä lankesi sille maailmanhistoriallisena tehtävänä ennen kaikkea terveen yhteiskunnallisen elimistön kehittäminen. Tätä tehtävää ei käsitetty. Rikos maailmanhistoriallisen kehityksen henkeä vastaan ajoi Itävalta-Unkarin sotaan.
Ja Saksa sitten? Se perustettiin aikana, jolloin uudenaikaiset vaatimukset terveestä yhteiskunnallisesta elimistöstä pyrkivät toteutumaan. Tämä toteutuminen olisi voinut tuottaa valtakunnalle sen maailmanhistoriallisen olemassaolon oikeutuksen. Yhteiskunnalliset vaikuttimet keskittyivät tässä Keski-Europan valtakunnassa ikäänkuin alueella, joka historiallisesti voi näyttää olevan edeltäpäin määrätty niiden toteuttamiselle. Yhteiskunnallinen ajatus heräsi useassa paikassa; Saksan valtakunnassa se pukeutui muotoon, josta näkyi, mitä se tarkotti. Sen olisi pitänyt antaa tälle valtakunnalle riittävästi työtä. Sen olisi pitänyt antaa sen hallituksille tehtäviä. Se olisi voinut näyttää, että tällä valtakunnalla oli oikeutettu paikkansa uudenaikaisessa kansojen yhteiselämässä, jos vastaperustetulle valtakunnalle olisi annettu työmäärä, jota historialliset voimat itse olivat vaatineet. Sen sijaan että olisi käyty käsiksi työhön koko laajuudessaan, pysähdyttiin "yhteiskunnallisiin uudistuksiin", tyydyttääkseen päivän vaatimukset, ja oltiin iloisia, kun ulkomailla ihmeteltiin näiden uudistusten mallikelpoisuutta. Samalla kasvoi tahto aina suuremmaksi ja suuremmaksi antaa valtakunnalle niiden muotojen mukainen ulkonainen maailmanvalta-asema, jotka mitä vanhanaikaisin käsitys-tapa valtioiden mahdista ja loistosta oli synnyttänyt. Luotiin valtakunta, joka Itävalta-Unkarin tavoin oli ristiriidassa niiden voimien kanssa, jotka historiallisesti ilmenivät uudenaikaisten kansojen elämässä. Niitä voimia eivät tämän valtakunnan valtijaat nähneet ensinkään. Se valtiomuoto, mikä heillä oli mielessä, voi seistä ainoastaan sotalaitoksen turvissa. Se taas, mitä uudempi historia vaatii, vaati pystyssä pysyäkseen terveen yhteiskunnallisen elimistön vaikutinten toteuttamista. Tällä toteuttamisella olisi vallattu uudenaikaisten kansain keskuudessa toinen asema, kuin mikä meillä oli 1914. Kansainelämän uudenaikaisten vaatimusten ymmärtämättömyydellään oli saksalainen politiikka 1914 saavuttanut toimintamahdollisuuksiensa nollapisteen. Se ei viimeisinä vuosikymmeninä ollut huomannut mitään siitä, minkä olisi pitänyt tapahtua; se oli askarrellut kaikkea mahdollista, joka ei sisältynyt uudenaikaisiin kehitysvoimiin ja jonka sisällöttömyytensä tähden täytyi "korttihuoneen tavalla lysähtää kokoon".
Saksan valtakunnan tragillisesta kohtalosta, joka näin ollen oli historiallisen kehityksen tulos, saisi todellisen peilikuvan, jos antautuisi tarkastelemaan tapahtumia johtavissa piireissä Berliinissä heinäkuun lopulla ja elokuun 1 päivänä 1913 ja tunnollisesti paljastamaan ne maailmalle. Näistä tapahtumista tiedetään kotona ja ulkomailla vielä vähän. Kuka ne tuntee, hän tietää, kuinka Saksan politiikka silloin oli korttihuonepolitiikkaa ja kuinka sen, tultuaan toimintansa nollapisteeseen, täytyi jättää päätöksen teko sodan alkamisesta sotilaallisten viranomaisten käsiin. Sen, jonka käsissä määräysvalta tässä virastossa oli, ei silloin sotilaana voinutkaan muuten menetellä, kuin menetteli, koska hänen kannaltaan asemaa voi katsella ainoastaan niin, kuin hän sitä katseli. Sillä sotilaallisen alan ulkopuolella oli jouduttu asemaan, josta ei enää ollut tilaisuutta mihinkään toimintaan. Kaikki tämä osottautui maailmanhistorialliseksi tosiasiaksi, jos löytyisi ketään, joka vaatisi tuomaan päivänvaloon tapahtumat Berliinissä heinäkuun lopussa ja elokuun 1 päivänä, erittäinkin sen, mitä tapahtui elokuun 1 ja heinäkuun 31 päivinä. Eletään aina edelleen siinä harhaluulossa, ettei näillä paljastuksilla kuitenkaan mitään voitettaisi, jos kerran tuntee valmistavat tapaukset aikaisemmalta ajalta. Jos tahdotaan puhua siitä, jota nykyään "syyllisyyskysymykseksi" kutsutaan, ei näitä paljastuksia saa välttää. Tosin kyllä voidaan toista tietä päästä selville jo kauvan aikaisemmin olemassa olleista syistä; mutta nuo paljastukset näyttäisivät, kuinka nämä syyt ovat vaikuttaneet.
Se katsantokanta, joka silloin johti Saksan johtomiehet sotaan, vaikutti vielä eteenkinpäin turmiollisesti. Siitä tuli yleinen mielipide. Ja se esti viimeisten kauhuvuosien kuluessa vallanpitäjiä katkeristakaan kokemuksista saamasta sitä oppia, jonka puute oli aikaisemmin syössyt maan tähän traagilliseen kohtaloon. Tämän kirjoittaja tahtoi käyttää hyväkseen näiden kokemusten aikaansaamaa mahdollista vastaanottavaisuutta, kun hän Saksassa ja Itävallassa juuri sotaromahduksen aikoihin, jotka hänestä näyttivät sopivimmilta, koetti kylvää aatteita terveestä yhteiskunnallisesta elimistöstä ja johtopäätöksiä niistä politisessa toiminnassa ulospäin henkilöihin, joiden vaikutusvalta vielä silloin olisi voinut auttaa näiden vaikuttimien toteutumiseen. Henkilöt, jotka ottivat Saksan kansan kohtalon vakavalta kannalta, olivat mukana tietä aukaisemassa näille aatteille. Mutta turhaa oli puhua. Ennakkoluulot asettuivat tällaisia vaikuttimia vastustamaan, jotka paljaalta sotilaalliselta katsantokannalta katsottuna eivät olleet minkään arvoisia. Korkeintaan huomattiin, että "kirkon erottaminen koulusta" olisi jotakin. Tähän suuntaan kävivät "valtiomiesmäisesti" ajattelevien ajatukset jo kauvan sitten, mutta sille tielle, joka olisi vienyt johonkin ratkaisevampaan, ne eivät löytäneet. Parasta tarkottavat tahtoivat, että minä olisin "julaissut" nämä ajatukseni. Se oli siihen ajankohtaan katsoen kai kaikkein hyödyttömin neuvo. Mitä olisi auttanut "kirjallisuuden" alalla paljon muun ohessa puhuminen näistä vaikuttimista: varsinkaan kun puhuja oli yksityishenkilö. Näiden vaikuttimien luonteeseenhan kuuluu, että ne siihen aikaan olisivat olleet jos takin merkityksestä vain sen paikan tähden, jolta ne olisi ilmilausuttu. Keski-Europan kansat olisivat, jos oikealta paikalta olisi puhuttu näiden vaikuttimien mukaisessa hengessä, nähneet, että voi jotakin olla, joka vastasi heidän enemmän tahi vähemmän itsetietoista kaipaustaan. Ja venäläisen idän kansat olisivat varmaankin tuohon aikaan olleet myötätuntoisia tsaarivallan kukistamiselle noiden vaikuttimien nojalla. Että ne olisivat olleet myötätuntoisia, sitä voi epäillä ainoastaan se, joka ei tunne vielä käyttämättömän itäeuropalaisen älyn vastaanottavaisuutta terveille yhteiskunnallisille aatteille. Tällaisten aatteiden julistamisen sijaan tuli Brest-Litovsk.