Isäntä vaikeni.
»Omituista… Toisen eläimen voit teurastaa… se ei tunnu miltään. Mutta hevonen! … Silloin tuntuu niin sydämessä… noin… aivan… aivan… Etenkin, jos vielä näin voimakas eläin kuin tämä… Silloin tuntuu se suorastaan murhalta… tuollainen ampuminen. Tahtoisinpa tietää — jos se osaisi puhua ja siltä kysyisi: »tahdotko vielä elää, ja tästä lähtien palella, nähdä nälkää ja vetää liian raskaita kuormia?» — tahtoisinpa tietää, eikö se sittenkin vielä tahtoisi hetken raastaa. Ihminen, hän ei miettisi! Hän vastaisi, jos hänelle sanottaisiin: »Nyt tulee hauta. Minä itse…»
»Lopeta jo lörpötyksesi», keskeytti isäntä hänet jotenkin äreällä äänellä ja katseli kauas eteensä. »Mitä tapahtuu, se tapahtuu.»
Renki ei puhunut enää mitään ja he saapuivat vaieten metsään, jossa harvassa seisovien koivujen välissä näkyi tuore santakasa. Nojautuneena lapioonsa, odotti toinen renki siellä. Noin kolme askelta kuopasta seisoi hoikka koivu. Siihen käski isäntä sitoa tamman. Juhlallinen vakavuus kuvastui hänen kasvoillaan ja hänen pyssynsä vapisi hiukan, kun hän viritti hanan ja katsoi, oliko nalli kunnossa.
»Menkää pois», käski isäntä sitten hiljaa, ja rengit vetäytyivät syrjään. Hän astui itsekin matkan päähän, nosti pyssyn ja tähtäsi tammaa päähän.
Äkkiä antoi hän pyssyn vaipua, puri alahuultaan ja seisoi hetken siinä asennossa. Tamma katsoi häneen ja tuli rauhattomaksi. Silloin nosti hän uudelleen pyssynsä — laukaus pamahti, ja tamma horjahti kaatuen maahan.
Kun savu oli hälvennyt, kiiruhtivat rengit paikalle.
»Hyvin osattu», huudahti Martin. »Kuollut. Erinomaisesti osattu.»
Hitain askelin lähestyi isäntäkin nyt.
Tamman otsa oli murskaantunut, veri virtasi pään alta muodostuen tummaksi lätäköksi. Hevosen sammunut silmä tuijotti häneen lasimaisesti.