Koulusta päästyään hän viettää kolmisen vuotta vanhempain kodissa, valitaan sitten kunnankirjuriksi Kokenhuseniin, elää siellä ensimmäisen rakkauden ilot ja surut (sankaritar esiytyy myöhemmin Kristina-nimisenä draamassa »Ugunt») ja sairastuu keuhkotautiin. Kokenhusenissa nuori sairasteleva kunnankirjuri alkaa myöskin runoilla äidinkielellään ja erottuaan pikkuvirastaan rupeaa ahkerasti kirjoittelemaan saksankieliseen aikakauskirjaan »Zeitung für Stadt und Land».
V. 1891 Blauman julkaisee ensimmäisen näytelmänsä; se on huvinäytelmä nimeltä »Zagli» (Varkaat). Seuraavat näytelmät »Launats gars» (Paha henki) ja »Pazudusais dēls» (Tuhlaajapoika) perustivat hänen maineensa dramaatikkona ja tekivät hänen nimensä laajemmalta tunnetuksi. V. 1891 hänet kiinnitettiin latviankielisen aikakauskirjan »Dienas Lapa’n» toimitukseen; samaan aikaan ilmestyivät hänen arvokkaimmat novellinsa, tähän kokoelmaan suomennetut »Andriksons» (Andrikson), »Nāves ēnā» (Kuoleman varjossa).
V. 1901 Blauman siirtyy Pietariin ottaakseen osaa »Peterburgo
Avīzes’in» (Pietarin lehden) ja kuukausjulkaisun »Vērotajs’in»
(Vaarinottajan ) toimittamiseen. Viimemainitussa ilmestyi ensi
painoksena myöskin hänen viimeinen draamansa »Indrani» (Indranit).
V. 1906 hänestä tulee »Latvija’n» vastaava toimittaja; mutta samaan aikaan rupeaa salassa hiipinyt keuhkotauti näyttämään tuhoavaa vaikutustaan. 1907 se puhkee täyteen voimaansa, mutta taloudelliset vaikeudet sallivat sairaan kirjailijan vasta seuraavana keväänä lähteä Suomeen Takaharjun sanatoorioon parannusta etsimään. Aluksi tauti näyttääkin lieventyvän, mutta aamulla elokuun 22:na 1908 hänet tavataan kuolleena vuoteestaan.
Blauman on epäilemättä latvialaisen novellistiikan perustaja ja kansansa parhaita näytelmäkirjailijoita. Hänen tyylinsä on kirkas ja ilmaisurikas, latvialaisia kansantyyppejä hän kuvailee mestarillisesti, ja lahjakkaana dramaatikkona hän novelleissaankin luo selkeitä, vaikuttavia tilanteita ja tunnelmia. Hänen alakuloinen elämäntarinansa itsessään kuvastaa liikuttavalla tavalla hänen kansansa kahlittuja elämänmahdollisuuksia ennen sen lopullista vapautumisia vieraiden isäntien sorron alta.
KUOLEMAN VARJOSSA.
Yhä vain puhalsi koillistuuli ja yhä vielä uiskenteli kammottava jäälautta kauemmaksi ja kauemmaksi merelle.
Jäälautalla oli neljätoista kalastajaa ja kaksi hevosta. Miehet olivat olleet avantoa hakkaamassa ja verkkoja asettamassa, eikä kukaan heistä ollut huomannut, että jää oli alkanut liikkua. Vasta silloin kun Karlen, eräs kuusitoistavuotias poika, oli lähtenyt ottamaan kiinni hevosta, joka oli juossut jokseenkin kauas rantaa kohti, huomasi hän rannan lähellä jään liikkuvan. Poika oli nyt äkkiä kääntynyt takaisin ja kertonut kalastajille onnettomuuden. Kun nämä henkensä edestä juosten olivat saavuttaneet jään reunan, ei mikään pelastus enää ollut mahdollinen. Juris Skara, jolla kotona oli nuori vaimo ja kolme lasta, oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, toivottomana syöksynyt mereen, ja toverit olivat nähneet, miten hän oli hukkunut aivan lähellä rantaa.
Tästä tapahtumasta oli jo kulunut useampia tunteja ja yhä vielä liikkui jää samaan huomaamattomaan tapaansa kuin alussakin.
Ensi pelästyksen kalpeus oli kadonnut miesten kasvoilta. Kaikkien kasvonilmeissä oli huomattavissa jotain merkillistä jännitystä. Kaikkien kulmakarvat olivat tuskallisesti rypistyneet, ja silmissä huomasi sen vapisevan liekin, joka ilmaisee salaista tuskaa.