He tiesivät kaikki, että he joka hetki loittonivat, eivät yksistään meren rannasta, vaan elämästä.
Kalastajat olivat jakautuneet ryhmiin ja puhelivat puoliääneen keskenään. Karlenin ympärillä seisoivat nuoret ja naimattomat: Gulbis, Birkenbaum ja Janis Dauda, kaikki kukoistavan näköisiä ja voimakkaita. Poika kertoi heille vielä kerran, miten hän oli kulkenut ja juossut, ja mitenkä pitkälle suunnilleen jää jo oli irtaantunut rannasta, kun hän oli huomannut onnettomuuden.
»Etkö vielä olisi voinut uiden saavuttaa rantaa?» kysyi Birkenbaum.
»Olisin kyllä», vastasi poika. »Vesi on kylläkin kylmää, mutta luulen, että sittenkin olisin voinut.»
»Vahinko, — jos olisit tiennyt, että sinä turhaan… että me kaikesta huolimatta… niin olisi ollut parempi, että olisit koettanut.»
»Hänen olisi ehkä käynyt samaten kuin Skaran,» sanoi Janis Dauda.
»Niin, ehkä… Mutta luulen sittenkin, että olisin onnistunut», huokasi poika. »Jos olisin heittänyt turkkini pois ja oikein yrittänyt…»
Ja Karlenin suuret siniset silmät täyttyivät kyynelillä.
»No, no, elähän nyt huoli, kyllä kaikki vielä hyväksi tulee», rauhoitti Birkenbaum. »Tuuli kääntyy ja meitä tullaan kaipaamaan. Ole vain hiljaa.»
Poika pyyhki äkkiä kämmenellään kosteita, kalpeita poskiaan ja vastasi:
»Enhän puhukaan mitään.»