Vähän loitommalla tästä ryhmästä seisoi pitkä, jäntevä, tummahipiäinen vanhus, jolla oli lyhyt parta ja kyömynenä. Hänen katseensa oli suunnattuna mieheen, joka kyyristyneenä ja ristityin käsin seisoi hänen edessään, eikä näyttänyt paljoakaan nuoremmalta kuin hän itse. Ne olivat kalastaja Zubuk ja hänen poikansa Ludis.
Nuoremmat, naineet miehet olivat sattumalta joutuneet yhteen ryhmään: jättiläismäinen, komea Grünthal, hidas Skapann, jonka posket hehkuivat kuin pionikukat, kalpea, ystävällinen Skrastinsch ja pienikasvuinen Ssihlis.
Vanha Dauda jutteli Stuhren, iäkkään vanhanpojan kanssa, ja Salga sekä
Gurlum seisoivat kahden etäämmällä.
Soinnukkaalla äänellään ja rauhallisella olemuksellaan hallitsi Grünthal ryhmäänsä. Hän puhui koko ajan melkein yksin, punnitsi yhtä ja toista pelastuksen mahdollisuutta ja hänen sanansa olivat täynnä lohdullista luottamusta.
»Tämä retki tulee kestämään korkeintaan kaksi, kolme päivää», sanoi hän sellaisella luottamuksella, kuin olisivat he kaikki laivalla, jossa hän on perämiehenä, »kaksi, kolme päivää. Ja vaikkapa menisi vielä yksi päivä lisäksi — onhan meillä kaloja. Salgalla on koko kuorma, ja sitten kun kalat ovat loppuneet, niin voimme ottaa hevosen.»
»Aivan niin», myönsi Skrastinsch, pahoittaen kalpeat, ystävälliset kasvonsa heikkoon hymyyn, sillä hänellä oli tapana antaa sanoilleen leikillinen leima, »teurastakaamme hevonen. Sanotaan hevosen lihan olevan makeata.»
Skapannin punaiset huulet vääntyivät hiukan irvistykseen, mutta
Ssihliksen kasvoilla sitä vastoin kuvastui peittämätön vastenmielisyys.
»Emmehän sitä vielä syö», huomautti Grünthal.
»Ja kun me sitä syömme, tulee hän pyytämään suurimman palan», sanoi
Skrastinsch. »Tai ehkä luovutat osasi minulle, Ssihlis?»
»Luovuttaa… kuka nyt luovuttamisesta puhuu», vastasi Ssihlis harvakseen. »Jos kerran täytyy sitä syödä — no niin, sitten syödään. Mutta tällaista! Tällaista ei ole moneen aikaan tapahtunut. Toissa vuonna joutui pari kalastajaa Jamburgista, tai jostain sieltä päin, ajelehtimaan merelle. Kolmen päivän perästä ajautuivat he takaisin maalle.»