»Aivan niin», myönsi Grünthal. »Ja samanlaisen jutun Arensburgista luin viime vuonna lehdistä. Silloin kalastajat olivat pelastuneet kahden päivän perästä.»
»Onhan täällä Kuurinmaan rannoilla sellaista tapahtunut», sanoi Skrastinsch, »täällä meidän tienoillamme ei kuitenkaan ole vielä tällaista sattunut.»
»Isäni kertoi minulle samanlaisen tapauksen», puhui vanha Dauda, joka nyt oli lähestynyt tätä ryhmää. »Olen nyt unohtanut liekö heitä ollut yhdeksän vai kymmenen, jotka silloin hukkuivat.»
»Hukkuivat?» toisti Skrastinsch. »Hukkuivat?»
»Niin, hukkuivat», sanoi vanhus hiljaa ja katsoi hiukan himmeillä, punertavilla silmillään, joita ympäröi turvonneet pussit, poikaansa Janista.
Kaikki vaikenivat uskaltamatta katsahtaa toisiinsa, sillä suuressa onnettomuudessa ujostelee ihminen yhtä paljon kuin suuressa häpeässä.
»No», alkoi Grünthal hetken kuluttua uudelleen, »kävisikö meidänkin niin? Sitä en usko. Minusta tuntuu, kuin kaikki tämä olisi ainoastaan tuollainen… tuollainen… mitenkä minä sanoisin — ehkä hiukan vaarallinen huvimatka. Eikä muuta. Ensi silmänräpäyksessä — tietysti — tunsin minäkin kylmän väreet ruumiissani, eihän tämä ole leikkiä… mutta nyt ajatelkaahan, meitä on neljätoista henkeä, joista — yksi, kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan — joista kahdeksan on aivan korvaamatonta miestä. Ja nekö nyt noin vain häviäisivät? Sehän on mahdotonta!»
Grünthalin syvä, voimakas ääni kaikui tovereista niin miellyttävältä, että heidän kasvonsa kirkastuivat. Kukaan ei kylläkään uskonut hänen sanojaan, sillä ei ainoakaan ollut kyllin yksinkertainen uskoakseen, että nuoruus ja voima voisivat onnettomuuden ja kohtalon muuttaa, mutta sittenkin helpoitti kaikkia kuunnellessaan tätä miehekästä ääntä, joka lausui sellaisella vakaumuksella juuri sen, mitä jokaisen sydän vavisten toivoi.
»Sehän on mahdotonta», toisti kalastaja. »Kotona näkee vaimoni joka kerta unissaan, jos onnettomuus tapahtuu. Aivan totta… Eikä hän tänä aamuna sanonut minulle mitään. Ja sitten katsokaahan Birkenbaumia. Jo yksin sellaisen miehen menettäminen olisi suuri vahinko, meistä muista puhumattakaan.»
Birkenbaum hymyili heikosti ja katsoi miehestä mieheen. Hänellä oli ihmeellisen kirkkaat, ystävälliset lapsensilmät ja keskellä punertavia poskia oli hento, valkea pilkku, aivan kuin lepäisi siinä valkean kevätkukan koskematon tomu. Muut kaikki ymmärsivät, että Grünthalin sanat olivat lausutut ivalla, ainoastaan nuorukainen itse käsitti ne imarteluksi. Hän luuli viittauksen koskevan hänen ulkomuotoaan, jota vastoin toverit arvasivat Grünthalin tarkoittavan hänen luonnettaan. Ja sitä piti jokainen hyvin huonona. Birkenbaum ei ollut kuurinmaalainen, vaan oli Liivinmaalta joutunut sinne. Hän oli tukkilaisena tullut Ogerista Wäinäjoelle ja Wäinäjoki oli hänet tuonut Riikaan. Riiasta oli hän joutunut Mitauhun, sieltä oli kohtalo kuljettanut hänet Goldingeniin ja sitten Libauhun, ja lopuksi oli hän pohjastunut rengiksi Salgalle, joka seisoi muista vähän erillään tuskainen ilme kapeilla kasvoillaan.