Kalastajat pitivät Birkenbaumia voimaihmisenä ja tappelijana. Hän oli tuhlannut voimiaan samalla tavalla kuin amerikalaisen miljonäärin poika tuhlaa isänsä kultaa. Tähän mennessä ne eivät vielä olleet loppuneet. Virkeänä ja eloisin silmin katseli hän onnettomuustovereihinsa.
»Niin, se ainakin täytyy myöntää, että useamman silmä hänen tähtensä itkisi kuin yhdenkään meistä», sanoi Skrastinsch surumielisesti hymyillen. »Eikö totta Birkenbaum? Minulla on vaimo, poika ja tytär, ne kyllä itkisivät minua, mutta sinua surisi — niin sanoppa kuinka moni?»
Birkenbaum kohautti olkapäitään.
»Niin», sanoi Grünthal, kääntyi sivulle ja huomasi kalat, jotka olivat jäällä hajallaan Salgan reen ympärillä. »Lasketaanpa nyt kalat. Eipä tiedä, missä ja milloin jää halkeaa, ja olisi vahinko menettää ainoatakaan kalaa.»
Joukko hajaantui. Hetken kuluttua kokoontuivat he taas Salgan reen ympärille ja tahtoivat asettaa kalat jälleen kuormaan. Mutta Salga istui kuormansa päällä eikä päästänyt ketään lähelle.
»Pitäkää hyvänänne, pitäkää ne vain», hän sanoi. »Menetetty on menetetty.»
»Mitä tuo merkitsee?» kysyi Grünthal. »Mitä sillä tarkoitat?»
»Tarkoitan sillä, että kuorma on minun eikä muilla ole sen kanssa mitään tekemistä», vastasi Salga, peittäen matolla ja peitteellä ahneen huolellisesti kuormansa molemmilta puolin.
»Tuo on hullu», huudahti Birkenbaum. »Hän kai aikoo yksin syödä koko kuorman.»
»Se on minun asiani, mitä aion», vastasi Salga röyhkeästi, ja hänen keltainen naamansa vääntyi lukemattomiin ryppyihin. Hänen silmänsä muistuttivat kateellisen apinan silmiä.